Penkkarimeininkiä

Eilen menimme Las Hormiguitasin lasten kanssa Hollantilaisen Tilburgin kaupungin ja Matagalpan yhteistyön vuosijuhlaan. Etukäteen oli sovittu, että kokoonnumme Las Hormiguitasiin puoli kahdeksaksi. Olen tottunut siihen, että paikalla ei edes kannata olla sovittuun aikaan, koska yleensä ovet eivät ole auki vielä silloin. Tänään olin päättänyt olla täsmällinen, sillä etukäteen oli korostettu, että paikalla pitää olla ajoissa. Olin paikalla juuri puolelta, mutta sain taas odotella oven takana jonkin aikaa muutaman lapsen kanssa ennen kuin pääsimme sisään.

Meidän piti mennä toiseen kaupungin keskustan puistoista, jossa liityimme kulkueeseen, joka kulki läpi keskustan. Ajatuksena oli mennä bussilla, niinpä siirryimme bussipysäkille. Meitä oli yhteensä reilut 30 henkilöä. Pysäkillä selvisi, ettemme mahdu bussiin (kellekään ei ollut tietysti tullut mieleen, että bussit saattavat olla aamulla täynnä). No tilasimme Liikkuvaa koulua kuljettavan lava-auton, siirryimme takaisin keskukseen ja ahtauduimme lava-auton kyytiin. Meininki muistutti jollain tapaa Suomen penkkari-ajelua, joskin veikkaan että yhdessäkään rekassa ei ole näin ahdasta ollut. Saavuimme keskustaan juuri ajoissa liittyeksämme kulkueeseen.

Tuonne sekaan ahtauduin parin muun ihmisen kanssa. Onneksi matka oli lyhyt.

Työkulttuuri poikkeaa täällä jonkin verran suomalaisesta. Tapahtumat alkavat yleensä aina myöhässä sovitusta ajasta, asioita ei suunnitella kauhean tarkasti etukäteen ja monesti minulle selviää vasta paikan päällä mitä tapahtuu. Toisaalta silloin kun toitä tehdään niin hommia tehdään ahkerasti ja yleensä suunnitellut työt saadaan valmiiksi.

Kulkueen rumpuryhmää

Casa maternan naisia. Nämä naiset ovat tulleet kylistä kaupunkiin odottamaan lähestyvää synnytystä.

Las Hormiguitasin tyttöjä ennen tanssiesitystä

Tytöt esiintyy

Anni

Kampaajalla

Eilinen päivä oli hiukan ankea. Ensin kaksi tuntia odottelua, jotta päästiin pienimmän kanssa lääkärille. Hänellä on ollut jo monta päivää kuume välillä korkealla ja angiinadiagnoosi alla. Lääkäri määräsi veri- ja virtsanäytteet. Kotiin tullessamme iloitsimme tyhjästä vaipasta ja laitoimme pissapussin vaippaan. Tyttö joi paljon, kyllä pissa kohta tulee, tämä hoituu helposti. No pissa tuli, mutta pussi oli lähtenyt irti. No ei se mitään, tyttöhän joi paljon, kyllä kohta tulee uusi pissa.

Päätimme vahingosta viisastuneena kokeilla tällä kertaa purkkia. Tyttö syliin ja purkki alle. Me odotimme tunnin. Ja toisen. Välillä tyttö nukkui. Odotimme kolmannen tunnin. Ja neljännen ja tässä vaiheessa rupesi jo touhu väsyttämään aikalailla sekä lasta että meitä vanhempia. No uudella tsempillä jatkamaan, tämän taistelun me voitamme! Vertasin tätä jo toukokuiseen maratonjuoksuuni, aikaakin meni melkein saman verran.. Koska meidän piti lähteä uudestaan labraan, menin hakemaan uutta pissapussia (kävi jopa mielessä, että raahaan tytön purkki pyllyn alla lääkärin aulaan, jotta saadaan se helkutin näyte). No saatiin pussi, vaihdettiin se ja vahingosta viisastuneena jätettiin vaippa pois. Tyttö kävelemään, kaksi minuuttia ja pussi oli täynnä. Me heitettiin miehen kanssa tässä vaiheessa ylävitoset. Aki väitti, että tyttö vaan on tullut äitiinsä ja on niin itsepäinen, että oli päättänyt, että purkkiinhan hän ei pissaa. No näyte ei ehtinyt valmistua tälle päivälle, mutta huomiseksi sen lupasivat. Ihan sama, meillä on se pissa!

Ja eikös naiset piristy suklaalla, uusilla vaatteilla tai kampaajalla? Minä valitsin viimeisen vaihtoehdon, kuvassa tulos uudesta tukasta ja toinen kampaajista, mitäs tykkäätte?

Kolmas tunti pissan metsästystä, mutta hymy ei hyydy!

Anni

pyjamapäivä

Täällä on tänään vallankumouksen vuosipäivä. Vuosina 1936-1979 valta oli Nicaraguassa Somozan perheellä. Somozan diktatuuriperheen omaisuus oli tuohon aikaan yli 300 miljoonaa dollaria kun moni ihminen erityisesti maaseudulla eli ilman riittävää toimeentuloa. Vuonna 1979 syntyi massiivinen kansankapina, jonka seurauksena sandinistivallankumous lopetti diktatuurin. Vuosi 1979 on siis merkittävä Nicaraguan historiassa ja 19.7. tärkeä päivä monelle nicaragualaiselle. Erityisesti pääkaupungissa Managuassa on paljon ihmisiä liikkeellä ja uutisten mukaan poliisit varautuvat joukoin pitämään turvallisuutta yllä. Mietimme, miten päivä näkyy täällä Matagalpassa. Kävimme päivällä pienellä kävelyllä kaupungilla. Etukäteen meille oli kerrottu, että kaikki kaupat olisivat kiinni ja kävimmekin eilen hamstraamassa paljon ruokaa viikonlopulle. No kaupat olivat kuitenkin auki ja päivä ei vielä iltapäivällä näyttänyt poikkeavan tavallisesta lauantaista. Nyt illalla kadulta on kuulunut pauketta, juhlimisen ääniä ja muutamia hälytysajoneuvojen sireenejä.

Me vietimme iltapäivään asti pyjamapäivää kotona, sillä nuorimmainen on vielä kuumeessa, yöpuvut taisimme vaihtaa kolmen maissa. Kaiken kaikkiaan olemme säilyneet tosi terveinä. Tällä viikolla keskimmäinen ja kuopus ovat olleet kipeinä. Diagnooseina yksi vatsa-alueen tulehdus (tarkempaa diagnoosi ei ole kun kakkanäytettä emme saaneet vietyä. Kovasti kyllä houkuttelimme, mutta kun ei tule niin ei tule) ja angiina. Olemme löytäneet hyvän lastenlääkärin, jonka vastaanotto on tässä muutaman korttelin päässä. Hänen luokseen pääsee aina pienen odottelun jälkeen kuuteen asti illalla. Tosin tällä viikolla hän otti meidät vastaan vielä vähän vaille seitsemän, kun keksimme tarvita lääkäriä juuri sulkemisaikaan. Hän tutkii perusteellisesti, pyytää tarvittaessa näytteet labrasta, selittää minulle kärsivällisesti epämääräisiä lääketieteen termejä, eikä määrää turhia antibiootteja virustauteihin. Oikein mukava herrasmies, jota monet ovat suositelleet.

Meidän kodin ulkotilassa tehdään tosiaan remonttia. Nyt sinne on jo ilmestynyt pyykinpesukone ja kuivasurumpu. Toiset kuolaavat suklaata tai kermakakkua, me käymme Akin kanssa iltaisin ovella ihmettelemässä tuota vanhaa kapistusta. Joko joko?! Myös suihkusta tulee jo lämmintä vettä, joten kyllä tämä elämä aikamoista luksusta on, vai mitä arvelette? Minä, tulikuumia suihkuja rakastava, maltoin eilen käydä ihan vain pikaisessa suihkussa, vaikka hetken ajattelin jäädä tunniksi lämpimän veden alle nautiskelemaan..

Olen ollut tällä viikolla jotenkin tosi väsynyt. Kipeät lapset, hiukan huonosti nukutut yöt, työ vieraalla kielellä, käsinpyykkäys ja illat kummikirjeitä kääntäen tai työtekstejä kirjoittaen. On tuntunut siltä, että yhtälössä on jotain liikaa. Kirjeillä ei sinällään olisi ollut mikään kiire. Miksi kaikki työt pitääkin tehdä nyt heti saman tien valmiiksi? Minulla taitaa olla vielä opittavaa nicara gualaisesta työkulttuurista, sillä ehtiihän sitä asiat hoitaa huomennakin. Tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla. Eilen saatuani kirjeet valmiiksi päätin pyhittää illan rentoutumiselle. Iltaan kuului lasi hyvää siideriä, pähkinöitä, jalkojen silittelyjä ja kanavasurffailua ja päälle kunnon yöunet. Kyllä taas jaksaa!

Tänään tein ruoaksi lasagnea. Ihan hyvää tuli, mutta en kyllä ihan vielä ole sinut kaasu-uunin kanssa. Onneksi vielä on aikaa harjoitella. Iltapalaksi valmistan vielä smoothien tuoreista hedelmistä.

Anni

Vapaa-ajan tekemistä. Arvaatteko kuka lukee mitäkin?

Lehmäkolari matkalla kaatopaikalle

Tämä kuljetustapa ei taitaisi mennä läpi Suomen viranomaisilta

Pari kertaa kuussa tiistaisin aamulla pakkaamme kiertävän koulun pienen lava-auton kyytiin ja suuntamme kohti kaupungin kaatopaikkaa. Toisinaan matkalla raikuu nauru ja iloinen puheensorina. Usein kuitenkin jokainen on hiljaa omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Itse tykkään todella näistä matkoista. Kuorma-auton lavalla työkavereiden kanssa, maisemat muuttuvat kaupungin kiireisestä hyörinästä maaseudun rauhallisempaan menoon, tuuli tuivertaa hiuksissa. Usein matkalla voi nähdä tien vieressä tallustavia lehmiä. Viimeksi matkan teko hidastui kun edessä oli karjapaimen laumansa kanssa. Me rauhassa odottelimme, että nämä isot eläimet pääsivät pois edestä. Tai todellisuudessa kuskimme ei tainnut olla kovin rauhallinen, sillä hän törmäsi yhteen lehmään, joka tästä hiukan pillastui. Onneksi vauhti oli hyvin hiljainen, autoon tuli vain pieni lommo.

Näiden lehmien perässä me kuljimme

Kaatopaikalle saapuminen on aina jotenkin pysäyttävä hetki. Pistävä haju, paljon roskia, lehmiä, isoja mustia lintuja ja ihmisiä tonkimassa roskakasoja. Joskus paikalla on vain aikuisia, sillä aina vartija ei päästä lapsia sisään. Tällä viikolla paikalla oli melko paljon myös lapsia, sillä oli koulujen lomaviikko.

"Hei, kuinka voit? Haluatko pelata hiukan?"

Etsimme liikkuvasta koulusta lasta kiinnostavan pelin. Toisinaan istumme maassa vieretysten, joskus seisomme nähdäksemme ylempänä olevat pelit. Jotkin lapset ovat innokkaita pelaamaan matikka- tai kielipelejä, toiset taas haluavat pelata tietyntyyppistä lautapeliä (nappuloina pullonkorkit) tai hiukan jalkapalloa. Tämäkin on ihan ok. Uuden roskakuorman tullessa lapset jättävät usein koulun ja sanovat menevänsä töihin. Tämä on mielestäni surullista: Kiertävä koulu on paikalla keskimäärin kaksi kertaa kuussa noin tunnin kerrallaan, mutta lapset eivät voi jättää työskentelyä täysin edes täksi aikaa.

Kiertävän koulun ajatus on opettaa perusasioita ja viedä koulua ihmisten luo. Ennenkaikkea idea on kuitenkin, että ihmiset saisivat tehdä asioita, kokevansa onnistumisia ja hyvää fiilistä siitä, että he osaavat ja pystyvät. Koulussa on aina viikottain vaihtuva teema ja tehtävälaminaatit vaihdamme joka maanantai. Tehtävät ovat eri tasoisia. Mielestäni on tärkeää aloittaa helpoista jutuista ja auttaa ihmisiä löytämään motivaatio opiskeluun. Usein kiertävällä koululla käyvät lapset ja nuoret käyvät myös koulussa ja osaavat lukea. Silti eilen kaatopaikalla törmäsin isoihinkin lapsiin, jotka eivät osanneet lukea.

Ennen lähtöä jaamme vielä ihmisille hiukan juomaa ja ruokaa. Osa vapaaehtoisista ovat kokeneet nämä reissut hyvinkin raskaiksi. Itse en ole ollut kovin ahdistunut, mutta surullinen toki. Eilen kaatopaikalla oli omien lasteni ikäinen tyttö töissä. Hänen katsomisensa sattui. Pieni tyttö työskentelemässä päivästä toiseen äitinsä kanssa roskien keskellä. Se, jos mikä, on epäreilua.

Nämä kaksi kuvaa on kaverini Emman ottamia.
Kiertävä koulu avattuna kaatopaikalla.

Taksissa

Menen usein töihin kävellen (ihan siksikin, että ravintoloissa ruoka on usein rasvassa paistettua ja liikunta rajoittuu työmatkakävelyyn ja satunnaiseen jumppailuun kotona). Jos on kiire, niin menen usein taksilla (tai bussilla). Seuraavassa ohjeet tänne tuleville suomalaisvieraille (kai nyt joku tulee, tuleehan?!)

1. Mene kadulle seisomaan. Melkein mikä vaan katu, missä on liikenettä, käy. On hyvä tietää, mihin suuntaan on menossa, jotta osaa mennä oikealle puolelle tietä.

2. Pysäytä taksi kättä heiluttamalla. Ainakin kaupungin pääkaduilla takseja kulkee ohi jatkuvasti.

3. Kerro määränpää, jonka jälkeen varmista kuljettajalta, ottaako hän kyytiin vai ei. Lähes aina kyytiin pääsee. Jos kuljettaja on menossa eri suuntaan, täytyy palata edelliseen kohtaan

4. Valmistaudu siihen, että taksissa joko on muita matkustajia tai että seuraavasta kulmasta kyytiin nousee joku kutakuinkin samaan suuntaan menevä.

5. Maksa kyytiin noustessa, kesken matkan tai jäädessäsi pois. Hinta kaupunkialueella on aina sama, 10 cordobaa per henkilö (noin 30 senttiä).

6. Jos matkan varrella on jyrkkä mäki, varaudu maksamaan tuplahinta (tai jää mäen alla pois ja kävele loppumatka).

7. Jos matkustat kauemmaksi, sovi hinta ennen kyytiin nousemista. Kysele paikallisilta etukäteen, mikä olisi kohtuullinen hinta kyseiselle matkalle.

8. Varaudu siihen, että varsinaisia osoitteita ei oikein ole. Osoitteet ovat jostakin yleisesti tunnetusta paikasta muutama kortteli suuntaan tai toiseen.

9. Taksit pysähtelevät keskelle tietä, jolloin muut kiltisti odottelevat takana (tai vähemmän kiltisti tööttäillen kovaan ääneen).

10. Ole kärsivällinen ja nauti matkasta.

Matagalpan taksikulttuuri on mielestäni mainio; takseja kulkee jatkuvasti ja ne ovat halpoja. Tämä selvästi helpottaa liikkumista ja vähentää yksityisautoilua. Toimisikohan tälläinen systeemi Kouvolassakin?!

Työmatkan varrelta pilvisenä päivänä. Eräänä päivänä torilla melkein törmäsin vastaavaan sianpäähän mikä näkyy kuvassa taka-alalla.

ANNI