Nicaraguaan on pitkä matka!: Onneks mä en kuollut...

Moikka.

Pakko se on kai joskus aloittaa, vaikka äiti tietääkin miten vaikeaa tämä on minulle aina ollut. Ensimmäinen (!) minun kirjoittamani teksti yhteiseen(?) blogiimme. Pyrin kirjoittamaan lyhyesti vaikka tiedän, että se on vaikeaa, mutta yritetään...

Kokonaisuudessaan kulunut reilu viikko on mennyt aivan loistavasti. Tärkeintä minulle on ollut lasten hyvinvointi sekä Annin tukeminen arkisissa asioissa sen minkä pystyn. Lapset ovat alkuvaikeuksien jälkeen jo löytäneet itselleen kelpaavaa syötävää. Ruoka on siis hyvää, mutta nirsoilulta ei ole säästytty. Kaikista parhaiten syö pienin. Hänelle kelpaa kaikki, niin paikalliset perinneruoat kuin suomesta tutut pöperöt. Myös papukaijan uloste tai tupakantumpit kelpaisivat, jos vanhemmat eivät häiritsisi. Tästä syystä ripulin ilmenemistä juuri pienimmälle voi siis pitää väistämättömänä. Kadulla kulkiessa osaan jo luottaa isompien lasten harkintakykyyn, jotta koko ajan ei tarvitse mennä käsi kädessä, tienylityksiä lukuun ottamatta. Jotain varoitusten perille menosta kertoo pojan lausahdus 'onneks mä en kuollut' kun yöllä sängystä tippui...

Alkujännityksen poistuttua isommat lapset ovat jo uskaltautuneet espanjan kielen harjoitteluun paikallisten kanssa. Ensimmäiseksi aloitettiin ruoasta kiittämällä (glaassias), joka tulee nyt jo lähes automaattisesti. Suomen puhuminen paikallisille ei myöskään enää ole ongelma; jos ei ymmärrä, niin toistetaan riitävän usein. Angry birdsin pelaaminenkin onnistuu kahdella kielellä mainiosti. Nyt kun olemme päässeet asumaan kodinomaiseen paikkaan, niin lasten päivän järjestäminen tuntuu heti helpommalta. Leikit pienessä puutarhassa sekä omien sisarusten että naapurin 8 -vuotiaan pojan kanssa onnistuivat välittömästi.

Puutarhan mestaruustaisto kera tuomarin.

Koska tiedämme sen kuka meidän perheessä osaa espanjaa, niin Anni on joutunut hoitamaan valtaosan kaikista kanssakäymisistä paikallisten kanssa. Tämä on ollut hyvä varsinkin kun ottaa huomioon ne saavutukset, joita omatoiminen hablaamiseni on tuottanut. Esimerkiksi, käydessäni kaupassa ostamassa iltapalaa päädyin ottamaan juotavia jogurtteja. Kassalla ystävällinen myyjä kysyi kulmat kurtussa ilmeisen huolestuneena jotain. No comprendo. Uusi kysymys. No comprendo. Tämän jälkeen takanani ollu asiakas yritti selittää asiaa jotenkin toisin. No comprendo. Maksoin ja lähdin pois päätään pyöritelleiden paikallisten luota. Vieläkään no comprendo.

Tilanne, josta Anni oli puolestani erityisen ylpeä oli kun pienin leikki hostellissa usein olleen taaperon (omistajan lapsenlapsi) kanssa. Yritin harjoittaa vähäisiä espanjan taitojani helpoilla fraaseilla. Kohteena oli taaperoa hoitanut noin yläasteikäinen tyttö (myös omistajan lapsenlapsi). Aloitin helpolla; 'asutko täällä (hostellissa, missä ilmeisesti asui puolet työntekijöistä)?' Yritin jatkaa kysymällä jotain koulun käynnistä. Ei onnistunut, koska välttämättömiä sanoja puuttui sanavarastosta. Lopulta keksin aloittaa keskustelun säästä. Sehän on tunnetusti turvallinen ja yleinen aihe ympäri maailmaa, sekä hyvin erilainen täällä kuin suomessa. Tällä hetkellä täällä on 'talvi' eli päivällä vain 20-30 astetta lämpöä. Ne, jotka osaavat kieltä voivat selittää niille, jotka eivät osaa, mikä meni pieleen kun hämmentyneen tytön edessä totesin hänelle, että 'olet kuuma' kun piti kysymäni 'onko kuuma'. Pienen hakemisen jälkeen löysin oikeat sanat ja hämmennys tytöllä vaihtui naureskeluun. Kaikkia ei ilmeisesti naurattanut, sillä sen päivän jälkeen, joka päivä paikalla ollutta tyttöä ei majapaikassa enää näkynyt. Päänsilityksiä en saanut myöskään ollessani ilman housuja kun Anni toi paikallisen pomonsa kylään...

Minun tehtäväkseni olen ottanut arjesta kertomisen, jota yritän tehdä hieman useammin kuin tähän mennessä olen tehnyt. Jonkin verran jutut varmaan menevät ristiin, joka ei toivottavasti häiritse.

Lyhyestä virsi kaunis, eli rumaa tuppasi tulemaan.
Täältä tähän.

Aki

P.s. Maisemat täällä ovat todella upeita.