Kello on noin viisi yöllä täällä Nicaraguassa. Koko porukka heräsi pirteänä jo pari tuntia sitten (!?!). Olo on pitkästä aikaa kutakuinkin levännyt. Voin kertoa, että muutama tunti sitten illalla tämän perheen molemmat aikuiset olivat superväsyneitä. Kaksi vuorokautta yhteensä alle 8 tunnin unilla alkoi tuntua...
Me tosiaan saavuimme eilen vähän ennen puoltapäivää Nicaraguaan. Ilman ongelmia emme tälläkään kertaa lennolle päässeet, sillä vaikka lentoyhtiömme oli varannut meille uuden lennon, ei tietojamme kuitenkaan löytynyt. Lentäminen sujui jo lapsilta rutiinilla. Tähän asti työnjako oli ollut se, että äiti hoitaa lapset isän selvitellessä asioita. Nyt kieli vaihtui espanjaksi ja roolit toisin päin. Täytyy tosin todeta, että kiitettävän reippaasti tuo mieskin on keskusteluja viritellyt espanjan alkeillakin. Managuan kentällä vaihdoimme dollareita paikalliseen valuuttaan, cordoboihin. Selvisimme kentältä ulos lähes ilman jonottamista, otimme taksin bussiasemalle ja ehdimme juuri lähdössä olevaan bussiin. Taksikuskimme, vanhempi herrasmies, repesi hersyvään nauruun kuullessaan suunnitelmistamme koti-isyyden suhteen ja toivotteli miehelle paljon tsemppiä. Vaikka nuoremmat miehet osallistuvat täällä Nicaraguassa aiempaa enemmän kotitöihin, on kotona kolmen pienen lapsen kanssa oleva mies jonkinnäköinen ihmettelyn aihe.
Bussissa meillä oli kaksi paikkaa. Ajatus kahden tunnin matkasta kuumassa bussissa viidestään kahdella penkillä tuntui aluksi raskaalta. Matka kuitenkin meni melko mukavasti maisemia katsellessa, pientä välipalaa nauttiessa (kadulta lämmintä kanaa ja banaanilastuja) ja uutta ihmetellessä. Silloin kun äiti ja isi eivät jaksaneet viihdyttää nuorimmaista, siirtyi isoveli reippaasti tähän hommaan. Kuopus viihtyi myös mainiosti pieniä hetkiä viereisessä penkissä istuvan naisen sylissä. Kahden tunnin bussimatka maksoi muuten koko viiden hengen porukalta hiukan yli viisi euroa.
Matagalpaan saapuessa menimme taksilla hostellillemme. Menimme yläkertaan ihmettelemään puuttuvaa varausta. Kun varausta ei löytynyt, niin tajusin kysyä, että missäs me olemmekaan. Tällöin selvisi, että ihan väärässä paikassa. Uusi taksi alle ja tällä kertaa vihdoin pääsimme oikeaan paikkaan. Hostellissa tapasimme ihanan suomalaisen Emman, joka työskentelee täällä samassa järjestössä kuin minäkin. Käytyämme suihkussa suuntasimme syömään läheiseen buffetpaikkaan, jossa saimme maistella paikallisia ruokia. Pienin söi hyvällä ruokahalulla Gallo pintoa, eräänlaista papuriisimuhennosta. Isommille lapsille ruoka ei juurikaan maistunut. Emmalta saimme hyviä vinkkejä elämään täällä Nicaraguassa ja sovimme suuntaavamme yhdessä töihin ensimmäisenä päivänä. Tämä oli helpotus tälläiselle olemattoman suuntavaiston omaavalle :) Liikkumaan tekisi jo mieli, mutta taitaa olla parasta keskittyä nyt aikaerosta toipumiseen ja asunnon etsimiseen. Tänään suunnitelmissa nukkua kunnon päiväunet, suunnata katsastamaan kaupungin puistot ja kysellä aktiivisesti asuntoa.
Näin vajaan vuorokauden jälkeen ensimmäisenä Matagalpasta tulee mieleen kaunis kaupunki, ystävälliset ihmiset, sekava liikenne, erilainen äänimaailma ja miellyttävä ilmasto. Matagalpalla on puoli vuotta aikaa näyttää meille todelliset kasvonsa kaikkine ilmeineen.
Anni
P.s. Erilaiset vessat (kentillä, koneissa, hostellissa..) ovat aiheuttaneet kovasti ihmettelyä. Kaikista jännin oli Miamin kentän itsevetäytyvä vessa, jota kovasti kummasteltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti