Lapset

Nyt kun puoliväli Nicaelämää lähestyy uhkaavasti, on ehkä sopiva hetki pohtia hiukan elämää täällä lasten näkökulmasta. On selvää, että myös lasten elämä on muuttunut paljon. Eikä käy kieltäminen, että heillä varmasti on paljon helpompaa Suomessa tutussa ympäristössä.

Toisinaan kavereita on ikävä. Onneksi täälläkin löytyy aina leikkiseuraa kun kotona touhuaa tehokolmikko. Pari kertaa meillä on käynyt lapsivieraita ja jonkin verran lapset ovat ottaneet kontaktia muihin lapsiin leikkipuistoissa tai lastenkeskuksessa käydessä, mutta uusista ystävistä ei kyllä voida puhua. On selvää, että välillä olisi mukava leikkiä jonkun muun kun sen oman veljen tai siskon kanssa. Lapset kävivät kokeilemassa pari kertaa paikallisessa kerhossa/koulussa mutta eivät halua enää sinne mennä. Ei sitten millään. Ymmärrän heitä, enkä tohdi pakottaakaan. Esikoinen tykkää käydä pari kertaa viikossa baletissa ja saa siellä ainakin tanssia toisten pikkuballerinojen kanssa.

Suomessa lapset liikkuvat ja touhuavat paljon ulkona; hyppivät trampoliinilla, pyöräilevät, luistelevat talvella ja kiipeilevät lähes päivittäin leikkipuistossa. Täällä sellaiseen ei oikein ole mahdollisuutta. Leikkipuistoihin joudumme menemään taksilla, joten mikään päivittäinen rutiini se ei ole. Kotona toisinaan olemme hippaa tai pelaamme jalkapalloa. Esikoinen on nähnyt äidin jumppaavan ja pyytää toisinaan, että jumpattaisiin tai venyteltäisiin hiukan yhdessä. Yksi venytys on erityisen hauska. Äiti makaa mahallaan kantapäät yhdessä jalat sivulle auki. Tyttö yrittää painaa äitin jalkoja lattiaan, mutta aina vaan pylly pyrkii nousemaan ilman. Sitten painetaan pyllystä ja nauraa räkätetään päälle. Hullulla on halvat huvit vai miten se menikään..

Toisaalta lapset näkevät täällä monella tapaa aivan erilaisen tavan olla ja elää. Oppivat että asiat voi tehdä monella eri tavalla. Lapset ovat maistelleet monenlaisia uusia makuja, ovat tottuneet syömään monenlaista ruokaa, nähneet erilaisia maisemia ja eläimiä, uudenlaisia leikkipuistoja, päässeet uimaan meressä. Lapset ovat oppineet myös hiukan espanjaa. Tosin enemmänkin varmasti oppisivat mikäli olisivat päivät paikallisten lasten kanssa. Nyt on opittu lähinnä äitin opetuksessa tai telkkariohjelmia katsomalla.

Jonkin verran olemme sairastelleet, mutta olemme selvinneet kahdella antibioottikuurilla ja koko porukan oksennuskerrat voi laskea yhden ihmisen sormin. Nyt kaksi vanhinta ovat tosin kuumeessa ja flunssassa, mutta on selvää, että Suomessakin flunssat ja mahataudit kuuluvat lapsiperheen arkeen. Sairaspäivät kotona neljän seinän sisällä on tylsiä ollaan sitten Suomen kotona tai täällä toisella puolella palloa. Me aikuiset olemme olleet täysin terveitä lukuunottamatta paria muutaman tunnin vatsakipua ja lapsetkin ovat selvinneet normaaleilla lastentaudeilla, joten kaiken kaikkiaan voi sanoa että tällä saralla ei mitään yllättävää ole ollut.

Äiti ei ole käynyt lenkillä, isi ei ole mennyt sählyyn, lapsilla ei ole ollut kerhoa eikä telinejumppaa. Kaikki ylimääräiset menot on karsittu pois. Erityisesti isillä on ollut aikaa lapsille, mutta myös koko perhe olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. On luettu, leikitty, piirretty, askarreltu käsikoruja, pidetty elokuvailtoja (täällä on noin kymmenen lastenkanavaa, joten aina löytyy kiva lastenleffa) syöden piknikiltapala olohuoneen matolla, tehty temppuratoja, nauraa räkätetty, pötkötelty koko porukka yhdessä, tylsistytty, juteltu paljon. Jotenkin lähennytty entisestään. Ajatus omasta pihasta ja mahdollisesti lumiukkojen teosta tuntuu vielä kaukaiselta, mutta aika kivalta kuitenkin. Vielä reilu kolme kuukautta aikaa kerätä uusia kokemuksia täällä Nicaraguassa ja sitten muutama viikko aikaa ihastella Argentiinaa yhdessä. Täytyy itsekin todeta, että kyllä tämä viisikko on aika hyvä tiimi!

Anni & Aki

P.s. Tylsyyden poistamisessa nämä lapset ovat todella kekseliäitä. Osa kuvista on lähes kahden kuukauden takaa, osa viime (vai toissa) viikolta.

Vessanpönttö ja roskis.

Sohvaryhmä kera lelujen.

Toinen vessa ja roskis esittelykäytössä. Erilainen arki tulee
mukaan leikkiin, sillä täällä vessapaperit laitetaan roskiin,
koska viemärit ovat liian pieniä.

Mikä tämä on?

Isin apua tarvittiin symmetrian aikaansaamiseksi
(ongelma nimenomaan tekijälle).

Hieman helpompi?

Muumikorttitalojen tekeminen oli jossain vaiheessa
isompien lasten mielipuuhaa.

Tytön arvoitus numero 2.

Tämän kokosi pääasiassa isi. Tavallisia
kolmiotaloja osaavat tehdä aika hyvin itse.

Tivolissa

Sekä liedet että uuni toimii täällä kaasulla. Olemme miettineet, miten ja milloin kaasupullomme tyhjenee. Nyt tiedämme. Eräänä sunnuntai-iltana, juuri kun olimme laittamassa makaronilaatikkoa uuniin (munamaitoversiossa sekä liha, kasvikset ja makaronit olisivat olleet kypsiä ja ruoka syötävissä, me tietysti olimme juuri tällä kertaa valinneet toisen reseptin ja heittäneet raa'at makaronit vuokaan). No onneksi melkein meidän taloamme vastapäätä myydään kaasupulloja, eikun kysymään. No paikka oli kiinni, koska sunnuntai. Soitimme tuttavallemme, jolta saimme pari numeroa kaasufirmaan. Soitimme niihin. Kukaan ei vastannut, koska sunnuntai. Kuulimme, että toisen puiston lähellä olisi yksi kaasufirma. Siellä on myös kiva ravintola, jossa olemme käyneet sunnuntaina syömässä. Pienin rintareppuun, isommat lapset käteen ja matkaan. Firma oli kiinni, koska sunnuntai. Myös ravintola oli yllättäen kiinni. No otimme taksin toiseen ravintolaan, joka sekin oli kiinni, koska sunnuntai. Tässä vaiheessa kaikilla alkoi jo olla kova nälkä. Onneksi kävelymatkan päässä oli hampurilaispaikka, johon oli tyytyminen. Sieltä löytyi yllättäen leikkipaikka ja sai jopa kohtuuhyvän salaattiannoksen. Tämän jälkeen päätimme tehdä jotain kivaa, joten suuntasimme taksilla tivoliin. Hauskaa meillä ainakin oli, keskimmäinen ja esikoinen nauttivat laitteista, me pienimmän kanssa tyydyimme vilkuttelemaan kyydissä olijoille.

Tänään alkaa uusi viikko. Tämä onkin viimeinen kokonainen työviikko ennen pientä lomaa. Minulla on Managuassa pari työjuttua, jonka jälkeen suuntaamme koko porukalla noin viikoksi Costa Ricaan. Tällä kertaa olemme aloittaneet reissun suunnittelun hyvissä ajoin. Tarkoitus on suunnata ainakin leikkipuistoihin, eläintarhaan, lastenmuseoon ja tulivuoriretkelle. Baarikierrokset ja pitkät vaellukset jätämme suosiolla muille.

Äidin ja isän iltapala.

Anni

Hiljainen kulkue

Machismo on valitettavasti vielä tänäkin päivänä osa nicaragualaista kulttuuria. Kokatessani töissä vanhemman työkaverini kanssa puhuimme miesten ja naisten osallistumisesta kotitöihin. Tämä nainen kertoi, miten monet miehet istuvat illat sohvalla telkkaria katsellen ja odottavat naisten tekevän kaikki kotiaskareet. Harvassa ovat kuulemma miehet, jotka osallistuvat siivoamiseen tai tekevät ruokaa. Tytöiltä odotetaan pienestä pitäen osallistumista kodin askareisiin, kun pojat saavat keskittyä enemmän leikkeihin. Tämä on yksi machismin seuraus. Tilanne on kuitenkin muuttunut jonkin verran. Työpaikkamme ainoa mies totesi miesten osallistumisesta puhuttaessa, että se on harvinaista, mutta ei paha asia ollenkaan. Ehkäpä tämä on yksi syy, miksi Aki kolmen pienen lapsen koti-isänä on saanut niin paljon ihmettelyä (ja minä kehuja siitä, miten hyvän miehen olen valinnut :))

Tänä vuonna Nicaraguassa on murhattu ainakin 53 naista. Machismoon liittyy myös (perhe)väkivalta. Tänään osallistuin marssiin naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi. Iso joukko naisia kokoontui toiseen Matagalpan keskuspuistoista. Meitä oli ohjeistettu pukeutumaan punaiseen väriin. Jokainen sai yhden tänä vuonna murhatun naisen nimen lapulla rintaansa. Kuljimme hiljaisena kulkueena kaupungin keskuskatua pitkin toiseen puistoon. Puistossa yksi naisista piti puheen, jossa hän puhui naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja vaati hallitusta puuttumaan asiaan. Sitten luettiin kaikkien murhattujen naisten nimet ja jokainen meistä osallistuneista kaatui maahan kun omassa rinnassa ollut nimi sanottiin. Paikalla oli jonkinverran tiedotusvälineitä. On tärkeää, että aiheesta puhutaan ja se tuodaan julki.

Millaisen elämän sai elää 15 -vuotias María Jeanette Zamora Jiménez? Miksi häneltä riistettiin elämä?

Hevoshulluutta

Olemme täällä ollessamme tutustuneet erääseen Matagalpassa vuosia asuneeseen suomalaiseen naiseen. Männä viikolla hän kysyi minulta ja lapsilta halukkuuttamme käydä katsomassa hänen kahta hevostaan läheisellä tallilla. Lapsia ei tarvinnut kahta kertaa houkutella, ja minullekin jokin valmiiksi mietitty ohjelma Annin työaikana on upea lahja. Sovittiin käynnistä, ja eilen oli suuri päivä. Edellisenä iltana asiasta muistuteltiin, joten aamulla talossa oli kaksi innokasta pukijaa, minkä takia odottavan aika osoittautui jälleen pitkäksi...

Pienimmälle riitti hiekkaleikit koirien pitäessä vahtia.

Meidät noudettiin kotoamme autolla ja ajoimme hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle tallille. Siellä meitä oli vastassa aamupäivän kuumuus sekä neljä hieman jännittävää koiraa. Kun koirien tuliaisherkut oli jaettu (ilmeisesti tapa, sillä niin innokkaasti ne meitäkin lähestyivät) meille esiteltiin hevoset. Ensimmäinen hevonen olikin sopivasti ulkona hoidettavana. Hetken jännitettyään uskaltautui jokainen lähestyä ja jopa silittää hevosta, joka ei ollut vierailijoista moksiskaan. Lapsista oli lisäksi hauskaa katsella kuinka hevonen osasi pyytää herkkuja kaviotaan kopsuttamalla. Toinen hevonen oli pilttuussaan, jonka portille sekin tuli siliteltäväksi hieman meihin tutustuttuaan. Epä-eläinihmiselle oli hienoa huomata tällainenkin luonteenpiirteiden ero näiden kahden hevosen välillä.

Rohkeasti ensimmäisenä yrittämään.

Sitten koitti totuuden hetki;  meiltä kysyttiin haluaisiko joku kokeilla ratsastamista? Hetken aikaa piti odotella satulaa toiselta hevoselta, mutta kohta oltiin aitauksessa valmiina nousemaan kyytiin. Poika halusi innoissaan mennä ensin, mutta ymmärrettyään ettei saa olla yksin halusikin heti pois. Sitten tuli isompi tytöistä, joka otti ja meni kyytiin hoitajan kanssa ilman mitään marinoita. Siellä se sitten istui. Taisi olla jännittävää kun ei sanonut koko aikana sanaakaan. Aluksi muutama kierros tavallista käyntiä, jonka jälkeen tyttö sai olla vielä kyydissä pienen kouluratsastusharjoittelun ajan. Que bien!!

Hiljaisen, mutta tyytyväisen oloinen kyytiläinen.
On nimittäin vanhemmat pulassa, jos hevoshulluus on tarttuvaa!!

Ensi kerralla otetaan äiti mukaan, ja ehkä se poikakin uskaltautuu kyytiin... tai isi.

Aki

Ps. Eilen käydessämme leipomossa annoin 11 -vuotiaalle pojalle sämpylän hänen pyytäessä ruokaa. Tämä herätti lapsissa monia kysymyksiä: Äiti miksi annoit pojalle sämpylän? Miksi sillä on nälkä? Eikö sillä ole kotia? No sittenhän se voisi tulla asumaan tänne meille!

Voi pieni, rakas lapseni <3

Anni

Banaaneja, banaaneja ja vähän lisää banaaneja..

Saimme viikko sitten viikonloppuna tuliaisina tälläisen banaanitertun. 

Se oli silloin täynnä vihreitä banaaneja. Banaanit ovat kypsyneet pikkuhiljaa ja olemmekin syöneet niitä aamu-, ilta- ja välipaloina. Yhtäkkiä kaikki loput banaanit kypsyivät kuitenkin kerralla. Mitä tehdä 30 banaanilla? Smoothieihin olemme niitä lisäilleet. Teimme banaanisosetta, jota kukaan ei syönyt. Tänään päätin tehdä banaanikakun keskimmäisen ja esikoisen kanssa. Esikoinen totesi uunissaoloaikaa pohtiessani, että Suomessa monet asiat ovat helpompia, koska ovat tuttuja. Aika hyvin tyttö taas osasi tiivistää ajatukseni. Mutta hyvää tästä tuli, nam!

Ihan ruokablogien tasoisia kuvia nämä ei ole... Tämän verran saimme kakkua säästettyä huomiselle.

Kävimme eilen kävelemässä ja eväsretkellä Selva Negrassa. Sää oli pilvinen ja tuulinen ja ensimmäistä kertaa täällä Nicaraguassa olisin laittanut mielelläni villapuseron päälle. 

Anni

Köyhyys

Viimeisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt jo tovi. Yksi syy tähän on alkuraportti, jota olen pikkuhiljaa iltaisin kirjoitellut. Nyt se on vihdoin valmis ja lähetetty eteenpäin. Yksi pohdittava asia raportissa oli köyhdyttävät rakenteet. Miten se köyhyys täällä näkyy? Mitkä rakenteet vaikuttavat taustalla?

Pieni tyttö on kertonut jääneensä ilman lounasta, koska ruokaan ei ole ollut varaa. Olen kuullut, että lapsi on jäänyt koulusta pois, koska ei ole kehdannut mennä rikkinäisissä kengissä kouluun ja uusia ei ole voitu ostaa. Olen nähyt lasten työskentelevän kadulla.

Kaiken köyhyyden aistii ympärillään ja jollain tapaa käsittää. Ero meidän rikkaiden länsimaisten ja paikallisten köyhien välillä on kuitenkin suuri. On turha väittää, että me ymmärtäisimme, millaista on elää äärimmäisen köyhänä. Huomaan, että tässäkin asiassa minulla on välillä tarve etsiä ne positiiviset puolet ja nähdä asiat parhain päin. Joskus on tosin vain todettava, että se miten nämä lapset elävät äärimmäisessä köyhyydessä on äärettömän epäreilua. Tapasin kaatopaikalla noin 10 -vuotiaan tytön, joka oppi kirjoittamaan nimensä Liikkuvassa koulussa. Tuon tytön elämäntilanteesta on vaikea löytää mitään positiivista. Paitsi ehkä se riemu hänen oppiessa niin kovin tärkeän taidon. Ja sanan Äiti hän oppi myös. Hän meinasi yllättää äitinsä piirustuksella, johon hän haparoivin tikkukirjaimin kirjoittaa ÄITI.

Monet lapset joutuvat auttamaan jo hyvin nuorina vanhempiaan toimeentulon hankkimisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, mutta rajan vetäminen sopivan työmäärän suhteen voi olla vaikeaa. Yleisesti ajatellaan olevan hyväksyttävää, mikäli lapset auttavat vanhempiaan heidän yrityksessään tai kotitöissä. Pitkät työpäivät ovat lapsille raskaita. Lisäksi siinä vaiheessa kun lasten koulunkäynti kärsii, on vaara sukupolvien yli jatkuvalle köyhyyden kierteelle. Opetuksen taso on muutenkin usein heikko. Mikäli lapsi ei työnteoltaan ehdi osallistua oppitunneille tai opiskella kokeita varten, jää hänen tietonsa ja taitonsa heikolle pohjalle. Tällöin työnsaanti tulevaisuudessa tulee olemaan haastavaa. Ilman koulutusta ja kunnon työtä on vaikea nousta köyhyydestä. Myöskään vanhempien asenteet opiskelua kohtaan eivät aina ole kovin myönteisiä. Olen saanut huomata, että osa vanhemmista ei halua tukea lasten opiskeluja peruskoulun jälkeen.

Toinen köyhdyttävä rakenne on teiniraskaudet ja seksuaalikasvatuksen puute. Las Hormiguitasissa vieraili viime viikolla 16 -vuotias tyttö vauvansa kanssa. Tyttö oli tullut raskaaksi ja joutunut jättämään Las Hormiguitasissa käymisen. Tyttö hoitaa päivisin lastaan, eikä pysty keskittymään opiskeluihin kuten ennen lasta. Käsittäkseni hän kuitenkin käy iltaisin koulussa sukulaisten hoitaessa vauvaa. On kuitenkin selvää, että monissa teiniraskaustapauksissa opiskelujen jatkaminen ei ole kovin helppoa ja vähätkin tulot menevät paljolti lapsen tarpeisiin. Tällöin nuori äiti jää helposti kotiin ilman koulutusta ja työtä ja myöhemmin kouluttautuminen on haastavaa. Tähän liittyy myös 2006 voimaan tullut laki, joka kieltää abortin teon myös terveydellisistä syistä. Mikäli köyhä nuori nainen tulee raskaaksi esimerkiksi seksuaalisen väkivallaan seurauksena, ei hänellä ole vaihtoehtona abortoida lasta. Usein joku sukulainen osallistuu lapsen hoitoon, mutta aina lapsen hoidon järjestäminen ei ole helppoa, jotta äiti pystyisi jatkamaan opintojaan. Mielestäni tasa-arvoinen, laadukas koulutus on yksi avaintekijä köyhyyden kierteen katkaisemisessa. Se miten tämä käytännössä toteutetaan, onkin jo toinen juttu. Mitä enemmän näitä asioita pohtii ja käytännössä näkee, sitä monimutkaisimmilta ratkaisut toisinaan tuntuvat. Rakenteet käytäntöjen taustalla ja ihmisten ajattelumallit ovat niin syvällä yhteiskunnassa.

Myös lapset ovat huomanneet eron Suomen ja Nicaraguan välillä. Näin keskusteli keskimmäinen ja esikoinen viikko sitten:

"Miksi Nicaraguassa on ihmisiä, joilla ei ole kotia?"

"Koska tämä on niin köyhä maa."

Todelliset köyhyyden asiantuntijat nuo lapset :) Keskustelimme aiheesta hiukan ja totesimme, että myös Suomessa on kodittomia. Kauheasti emme tästä asiasta kyllä lasten kanssa ole puhuneet, sillä esikoinen varsinkin on aika herkkä ja pohtii paljon maailman murheita. Täällä kaupungin keskustassa köyhyys ei näy samalla tavoin kuin esimerkiksi Liikkuvan koulun kanssa lähialueilla. Kuitenkaan sitä ei voi olla huomaamatta, sen aistii ympärillä. Kadulla nukkuu ihmisiä, ihmiset tulevat pyytämään rahaa ja ruokaa, muutamasta tyhjästä muovipullosta ilahdutaan kovin (ne voi myydä eteenpäin tai käyttää liiman haisteluun.)

Toisinaan olemme antaneet hiukan rahaa ihmisille, mutta mieluummin annamme vaikka vähän ruokaa, koska emme tiedä, mihin rahat todella käytetään. Erityisesti Aki suosii tässä asiassa mummoja, koska mummot on kuulema kivoja (!!). Lapsille emme yleensä anna rahaa, koska emme tiedä, mihin rahat menevät, eikä lasten paikka ole kadulla kerjäämässä vaan koulussa. Mikäli perhe saa rahaa lähettämällä lapsen koulunkäynnin sijaan kadulle, voidaan tämä vaihtoehto valita mieluummin kuin kannustaa lasta opiskeluissa.

Anni

P.s. Nuorimmainen kovasti harjoittelee puhumista. Kysyttäessä keskimmäiseltä reilun vuoden ikäisenä kuka hän on saimme vastaukseksi "rakas poika minä olen". Nuorimmaisemme vastaa toisinaan olevansa Pönttö. Onkohan kasvatuksessa jokin mennyt pieleen tämän viimeisen kohdalla? ;)