Erilainen työpäivä

Luulin, että minullla olisi tänään melko tavallinen työpäivä. Eilen olin sopinut yhden äidin kanssa tulevani kotivierailulle. Aikaa sopiessa olin hiukan epävarma, mutta päädyimme lopulta kello kymmeneen. Kuultuaan vierailun aikataulun yksi keskuksen työntekijöistä totesi ajan olevan hyvin aikainen, koska koti sijaitsee kaukana. Toinen ihmetteli, miksi olin sopinut vierailun niin myöhäiseksi. Tässä vaiheessa ajattelin, että aika on varmaan oikein hyvä. Ja jos ei ole, niin ei sillä niin väliä, koska täällä ihmiset tulevat melkein poikkeuksetta myöhässä tapaamisiin.

Tähän kotivierailuun oli kaksi syytä. Perheen poika on alkanut tänä vuonna käydä keskuksessa vierailijana ja tarkoitus on että hän kirjautuisi ensi vuoden alussa virallisesti Las Hormiguitasiin. Las Hormiguitasin henkilökunta haluaa tutustua kaikkien kirjoilla olevien lasten perheisiin. Keskuksessa käy vierailevia lapsia, jotka voivat tehdä siellä läksyjä, lukea lasten kirjoja ja toisinaan osallistua joihinkin aktiviteetteihin. Yleensä aktiviteetit (ATK, tanssitunnit, käsityöt) on kuitenkin suunnattu Las Hormiguitasissa kirjoilla oleville lapsille. Toinen syy oli, että olemme päättäneet tukea pienellä summalla kolmen lapsen opiskeluja. Kyseisen perheen poika on yksi tulevista kummilapsista, joten halusin tutustua hänen kotiin ja perheeseen.

Yksin en näitä kotivierailuja voi tehdä, myöskään kahdesta syystä. Ensiksikin ei välttämättä ole turvallista, että vaalea länkkärinainen kulkisi yksin kyseisillä alueilla. Toiseksi kaikki minua vähänkin tuntevat tietävät, että useammin eksyn kun löydän suoraan perille uuteen paikkaan. Keskuksen työntekijätkin tuntevat jo olemattoman suuntavaistoni. Niinpä sain seurakseni vierailulle keskuksen kuvaamataidon ja urheilun opettajan, Alexiksen. Hän tuli tyypilliseen tapaansa myöhässä ja pääsimme lähtemään matkaan vasta lähempänä kello kymmentä. No ei se mitään, eihän myöhästyminen niin vakavaa ole.

Lähdimme siis kävellen kohti pojan kotia. Me kiipesimme pientä kivistä tietä ylös. Otimme muutamia kuvia. Kiipesimme vähän lisää. Ja lisää. Yleensähän minä tykkään kävellä ja olisin nauttinut retkestä täysin. Täytyy myöntää että kovassa yskässä ja flunssassa lähes puolentoista tunnin kiipeäminen ylämäkeen ei ollut ihan kaikkein mukavin kokemus. Saavuin perille punaisena kuin possu (matkalla nähdyt pari possua olivat likaisen harmaita, joten todellisuudessa edes possut eivät pärjänneet minulle tässä värikilvassa). Maisemat olivat kuitenkin mahtavia, ja pääsin tutustumaan pieneen kyläkouluun, jota poika käy. Lisäksi juteltiin hetki pojan äidin kanssa, otettiin muistoksi muutamia kuvia ja poika saatteli meidät paluumatkalle. Paluumatkalla olo oli onnellinen ja kevyt. Alamäkeen matka taittui nopeammin ja upeita maisemia oli helpompi ihailla. Päivän liikunta-annos tuli helposti täyteen. Jotenkin haikea ajatus, että tämä oli todennäköisesti ainoa vierailuni koskaan tuon suloisen, pienen pojan kotiin. Poika vaikutti tyytyväiseltä uutisistamme. Myös uudelle kummitädille vierailu oli ikimuistoinen. Vaikka olin kuullut että koti on kaukana, niin en olisi uskonut aamulla, että melkein puolet työajasta vietän kävellen. Perheen äiti ja poika kävelevät kyseisen matkan lähes päivittäin; Poika osallistuakseen Las Hormiguitasin toimintaan, äiti myydäkseen torilla kasviksia.