Veimme isommat lapset mummolaan hoitoon ja suuntasin viime perjantaina Klaukkalaan mieheni ja nuorimmaiseni kanssa. Koulutuksen aiheina
oli kulttuuriin sopeutumista, kehitysyhteistyökysymyksiä, köyhdyttäviä
rakenteita, käytännön asioita, sekä terveys- ja turvallisuuskysymyksiä. Paljon
uutta asiaa ja muistettavaa. Kuuntelemista, keskustelua, pohtimista, uusia
ihmisiä, naurua. Todella antoisaa koulutuksessa oli toisiin vapaaehtoisiin
tutustuminen ja heidän kanssaan ajatusten vaihtaminen (sekä toki valmiit ihanat
ruoat! ). Oli myös erittäin mielenkiintoista lukea
aikaisempien Matagalpassa olleiden vapaaehtoisten tunnelmia ja ajatuksia heidän
raporteistaan.
Sunnuntai-iltapäivänä meille kerrottiin terveysasioista kehitysmaissa
yleisellä tasolla ja katsoimme jokaisen kohdemaan rokotussuositukset. Miksi
viedä pienet lapset kehitysmaahan, jossa on riski sairastua? Tämä on ollut ehkä
itselleni eniten mietintää aiheuttanut kysymys. Olemme pyrkineet valitsemaan
kohteen niin, että paikka olisi mahdollisimman turvallinen. Rajasimme heti
malaria-alueet ja suurkaupungit pois kohdevaihtoehdoistamme. Tämän lisäksi
varmistimme, että kaupungissa on tarvittaessa hyvät lääkäriasemat. Tiedostamme,
että aina tälläisella reissulla on riski sairastua. Pyrimme olemaan
mahdollisimman huolellisia käsihygienian ja ruoan suhteen. Ajattelen kuitenkin,
että ulkomaille ei voi lähteä pelkäämään mahdollisia sairauksia. Mikäli jotain
tulee, hakeudumme ajoissa hoitoon ja selvitämme tilanteet paikan päällä.
Kokonaisuutena viikonloppu oli ihanaa vaihtelua kotiäidin
arkeen. Olimme sopineet, että isä ottaa päävastuun lapsen hoidosta, jotta minä
saan keskittyä täysin koulutukseen. Nuorimmaisemme viihtyikin erinomaisesti ja
hoitajia ja viihdyttäjiä hänellä riitti muista vapaaehtoisista. Vauvan tehtävä
oli vetää taukojumppaa: Neiti potkiskeli selällään maassa ja vapaaehtoiset
hänen ympärillään matkien pienen hassuja liikkeitä. Harmi ettei kameraa
sattunut olemaan käden ulottuvilla.
Jotenkin viikonloppu sai käsittämään, että reilun puolen
vuoden päästä me todella asumme Nicaraguassa. Toisinaan tuntuu,
että arki on niin kiireistä, että lähtöä ei ehdi ajatella juuri lainkaan
ennen kuin illalla myöhään saatuamme lapset nukkumaan.
Aprendiendo cosas nuevas
En fin de semana pasado estuvimos en una capacitación de
Etvo. Mis hijos mayores se quedaron con sus abuelos y mi marido, yo y la hija
menor estuvimos en la capacitación con mi marido y el hijo menor. Los temas que
se trataron fueron la adaptación cultural, el funcionamiento de las estructuras
que causan y mantienen la pobreza, también hablamos de la salud y seguridad.
Muchas cosas para aprender, buenos temas de conversacion, nuevas personas y
mucha diversion. Fue muy bueno conocer a otros voluntarios y que pudimos intercambiar
ideas con la gente que estará en una situación similar a la nuestra. Y tambíen
me gustó mucho la comida bien preparada y rica :)
Este fin de semana me fue bien para romper con la rutina
diaria que tengo al estar con tres niños en casa. Mi marido cuidaba mucho a
bebé asi yo pude concentrada bien en el toda la informacion que nos daban. El
bebé también se divertía mucho y a algunos voluntarios les gustaron jugar con
ella. Muchas veces la vida diaria es tan de prisa que no tenemos tiempo pensar
en todas las cosas que aun tenemos que hacer antes de irnos. Solo falta un poco
más de medio año!
-Anni-
