Työkuulumisia ja retki San Ramoniin

Las Hormiguitasissa työskennelleet saksalaiset vapaaehtoiset ovat jo palanneet Saksaan, joten ainakin teoriassa minun työmääräni on lisääntynyt. Läksyissä auttamisen ja Liikkuvan koulun lisäksi vastuualueitani on englannin, ATK:n ja käsitöiden opettaminen. Todellisuudessa meille on sattunut pariin viime viikkoon kaksi vapaapäivää ja varsinkin aamupäivisin lapsia on tullut lastenkeskukseen vain vähän. Toinen vapaapäivä oli Matagalpan suojelupyhimyksen neitsyt Merceden kunniaksi. Tällöin pitkä kulkue kulki juuri ikkunamme alta, jolloin meillä oli mahdollisuus ihastella tapahtumaa ja katsella kadun hyörinää suoraan kotiovelta (ja kun kyllästytti, niin saattoi siirtyä hetkeksi lastenohjelmien pariin, aika kätevää!)

Kulkueen pienimpiä tanssijoita

Las Hormiguitasin viikkokokouksessa päätimme kysyä lapsilta syytä erityisesti aamupäivien vähäiseen aktiivisuuteen ja suunnitella yhdessä heidän kanssaan loppuvuoden tapahtumia. Olimme kutsuneet perjantaiaamuksi kaikki lapset Las Hormiguitasiin ystävälliseen tapaamiseen (tämä kuulosti paljon paremmalta kun yleinen keskustelu, eikö?!). Lapset lukivat lukusalissa yhdessä kirjoja, heille kerrattiin Las Hormiguitasin säännöt, katsottiin kaikkien osallistumisaktiivisuutta ja käytiin läpi tämän hetken haasteita. Lopuksi lapset täyttivät yhdessä pareittain pienen kyselyn liittyen lasten toiveisiin ja tilanteeseen. Lisäksi kaikille oli tarjolla paikallista riisipapumuhennosta, Gallo Pintoa. Suunnittelimme myös minun läksiäisten ajankohtaa. Läksiäiset päädyttiin pitämään 2.12. perinteisen Purísima -juhlan yhteydessä. Tavallisesti Purísima -tilaisuus olisi ollut vasta seuraavalla viikolla, mutta sitä päädyttiin aikaistamaan, jotta saan olla mukana. En tiedä, mitä tuo perinne sisältää, mutta mielenkiinnolla odotan päivää. Hiukan harmittaa, etten muistanut ottaa kameraa mukaan, sillä niin hauskoja kuvia päivästä olisi saanut lasten suunnitellessa innoissaan yhteen ääneen lukukauden päättäjäisiä. Saatte siispä tyytyä retkikuviin tältä päivältä.

Kuopus ihmettelee vapaana kulkevia kanoja ja kukkoa

Tällaisia "naava"puita ihastelimme 

Olimme kuulleet, että noin 12 kilometrin päässä sijaitsevaan San Ramonin kuntaan pääsee taksilla alle eurolla / henkilö (20 cordobaa). Meillä on jo pitkään ollut suunnitelmissa käydä tarkistamassa tuo pieni lähikylä. Niinpä tänään suuntasimme lyhyelle retkelle bussin sijaan taksilla. Emme oikeastaan tienneet tarkkaan, millaiseen paikkaan olemme menossa, joten mielenkiinnolla odotimme, mihin taksikuski meidät jättää. Olimme etukäteen ajatelleet, että jos väsy iskee, niin ainahan voimme ottaa pian taksin kotiin. Meillä oli kuitenkin mainio retkipäivä! Paikka oli tosiaan pieni, mutta se ei haitannut. Ainakin minä tykkään enemmän näistä pienistä kylistä kun suurkaupungin vilinästä. Kävimme katsomassa keskuspuistoa, kävelimme hetken kaduilla ja ostimme munkkeja evääksi. Tämän jälkeen päätimme alkaa etsiä ruokapaikkaa. Koska lounasaikamme viideltä heränneen lapsen kanssa oli paikallisille hyvin aikainen, oli moni paikka vielä kiinni. Pienen kävelymatkan päästä löysimme kuitenkin kivan ravintolan, jossa ruoka oli herkullista. Tänään taas mietin, miten paljon helpompia ravintolareissut ovat nyt kun tullessa tänne vajaa neljä kuukautta sitten. Pieninkin syö jo melkein kaiken itse ja isommat ovat yleensä tosi reippaita. Vähän matkan päässä ravintolassa pienen kukkulan päällä oli näköalatorni. Kysyimme lapsilta, haluavatko he kiivetä sinne. Myöntävän vastauksen saatuamme lähdimme kapuamaan rinnettä ylös; pienimmäinen rintarepussa ja isommat omin jaloin. Kyllä olivat lapset taas reippaita ja saimme ihailla upeita maisemia. Terveisiä vaan ukille ja mummolle Suomeen, että suunnittelimme jo ensi kevääksi Pisatornin valloitusta!

Anni

Tyttöjen juttuja

Täällä on tapana sanoa ja kysyä asiat suoraan. Minä sain viime viikolla töissä kuulla, että kyllä äitienkin kannattaa panostaa ulkonäköönsä. Miehet kuulema tykkää sellaisesta. Myönnän, että en ole ollut hehkeimmilläni. Pienimmän heräminen viiden ja kuuden välillä yhdistettynä allergian (?) vuoksi erittäin kuivaan silmänympärysihoon on kieltämättä saanut minulle aikaan aikamoiset silmäpussit. Ilmeisesti päivittäistä ripsaria, meikkivoidetta ja hiusten harjausta ei pidetä täällä riittävänä panostuksena.

Päätin viedä esikoisen parturiin, sillä hän alkoi olemaan aikamoinen peikkotyttö. Osittain töissä käydyn keskustelun innoittamana keksin samalla, että otetaan kunnon tyttöjen hemmotteluhetki ja laitetaan kynnet kuntoon. Olen Suomessa ollut kauhean huono käyttämään kauneudenhoitopalveluja -jotenkin liian pihi sellaiseen. Voi miten me tytöt nautimmekaan tästä yhteisestä hemmotteluhetkestä. Neiti 5 v. oli kovin kiinnostunut ja kyseli jatkuvasti, miksi mikäkin asia tehdään. Ja kovin ylpeä tuo neiti on uusista violeteista kynsistään. Uusille kynsille ja tukan leikkuulle tuli hintaa yhteensä viitisen euroa. Voitte uskoa, että teemme tämän toistekin. Kävimme lisäksi hiukan ostoksilla ja juoksimme käsikädessa vesisateessa, naurusta lähes tikahtuen. Minun rakas iso tyttöni <3

Tytölle kahta eri violettia, äitille luonnollisen vaaleaa. Ehkä ensi kerralla uskallan jo kokeilla jotain räväkämpää. Tai ainakin pieniä kukkia.

Anni

Raha, osa 2 ruoka

Useimmat minut tuntevat tietävätkin vastauksen jos minulta kysyy, että mitä mielessä: no ruoka tietenkin! Kun päätyönä on olla kolmen alle kouluikäisen mukulan hoitaja, niin iso osa arjesta kuluu ruoan ympärillä miettien, mitä söisi, mistä sen ostaisi ja paljon se maksaa. Muistutuksena kirjoituksessa käytetty rahayksikkö on NIO, eli Nicaraguan cordoba ja 1 € ~ 33 - 35 cordobaa (ć). Tämän lisäksi on hyvä huomata, että täällä painomittana on libra (pauna), 1 lb ~ 450 g.

Mistä sitä ruokaa sitten saa? Tämä oli aivan oikeasti mieltä askarruttava asia kun ruoan hankinta kotiin ensimmäisen kerran oli ajankohtaista. Ensimmäiset ruokaostokset suuntautuivat läheiselle torille (mercado, matkaa noin 6 korttelia). Tämä tori on pienin kaupungin kolmesta torialueesta. Kuitenkin valikoima siellä oli minulle aluksi yllättävän kattava. On monen sorttisia kasviksia ja hedelmiä, on riisiä, pastaa ja papuja. Sieltä saa myös jauhe-/lihaa, kanaa, kastikkeita, tortilloja, mausteita. Lisäksi esimerkiksi vessapaperia, tulitikkuja ja vaikkapa huonekasveja. Hintataso länkkärille on useimpien tuotteiden kohdalla erittäin edullinen, seuraavassa muutamia esimerkkejä. Banaani 10 ć/12 kpl, peruna ~13 ć/lb, ananas ~30 ć (hawaiana, iso), avokado 5 ć, tomaatti 15 ć/lb, jauheliha 33 ć/lb, kananrintafilé ~55 ć/lb. Edellä esimerkkejä ehkäpä eniten torilta ostamistani tuotteista. Oli toki paljon muitakin, mutta listasta tulisi mahdottoman pitkä, jos kaikki tähän laittaisi.

Erään torikassin sisältö: riisiä, perunoita, chiltomaa, avokado, ananas,
tomaattia, jauhelihaa, porkkana, sipulia ja valkosipulia.

Torilla en kuitenkaan ole käynyt pitkään aikaan. Syynä tähän on kärrymyyjät, jotka kulkevat enemmän ja vähemmän vaihtelevan tuotevalikoiman kanssa pitkin kaupungin katuja. Näitä kärryjä näkee päivän mittaan jokapuolella kaupunkia, mutta aina samat työntäjät tietyllä alueella. Arvatenkin samantapainen (epävirallinen) kartelli kuin Suomessa nuohoamisen kanssa. En ollut törmännyr näihin myyjiin asuntomme luona kunnes eräänä päivänä noin kaksi kuukautta sitten eräät myyjät olivat juuri talomme edustalla. Eipä muuta tarvinnut kuin kauppoja alkaa tekemään, niin selvisi, että hinnat ovat aivan samat riippumatta ostatko tavarat torilta vai kotiovelta. Siitä lähtien olen käynyt ko. torilla tasan yhden kerran. Näiltä myyjiltä olen lisäksi alkanut ostaa tuotteita, joita en aiemmin ollut tuntenut, mutta jotka nyt ovat keittiömme valikoimissa. Tällaisia ovat muun muassa chaya 5 ć/kpl (lausutaan ~šaija), platano 5 ć/kpl, sellainen jenkkifutiksen muotoinen 'kesäkurpitsa' 10 ć/kpl ja joitain muita, joiden nimiä en myöskään muista.

Eräs Suomesta kaipaamamme asia on leipä, niin ruisleipä kuin laaja valikoima muitakin leipiä. Täällä tavalliselle tallaajalle moni asia on nimeltään pan (leipä). Tähän kategoriaan laitetaan valkoinen vehnäpulla, kokojyväleipä (lisänimellä integral), koko joukko makeampia leipiä/pullia sekä jopa jonkinlaiset muffinin näköiset leivonnaiset. Suomalaisen käsityksen mukaisia leipiä täällä ei kahden ensiksi mainitun lisäksi paljon ole. Ei sillä, jos valikoima on suppeahko niin on myös hinta on vähäinen. Puhtaan valkoisen sämpylän saa hintaan 1 ć/kpl, kokojyvävaihtoehdon maksaessa 1,5 ć/kpl. Keksit maksavat koon mukaan 1-3 ć/kpl ja makeat leivät 3-8 ć/kpl. Näitä, ja hieman muita tuotteita myyviä leipomon myymälöitä (panaderia tai makeaan erikoistuneena reposteria) on huomattavan tiheään eikä muidenkaan tuotteiden hinta kovalta tunnu.

Vaikka ajatus pienmyyjien ja leipomoiden kautta ostetusta ruoasta on kannatettava, niin se ei kuitenkaan aivan riitä. Joitain tuotteita ei pienmyyjillä vain ole tai sitten joskus vain haluaa vaihtelua ruokiinsa. Tällöin on mentävä kauppaan (supermercado). Nämä 'superit' ovat kooltaan ja valikoimaltaan likimain S-marketin luokkaa, isompia ruokakauppoja täällä ei ole. Superissa on useampia vaihtoehtoja ja erikokoisia pakkauksia. Näistä kaupoista, joita meidän lähellä (matkaa < 6 korttelia) on neljä, ostamme sitä mitä muualta emme saa yhtä vaivattomasti. Esimerkiksi kananmunia ~3,5 ć/kpl, maitoa 22 ć/0,9 l, Nicaragualaista maustamatonta jogurttia 25 ć/ 490 g, paikallista suklaata ~50 ć/60 g tai vaikkapa kaurahiutaleita 17 ć/300 g.

Edellisten lisäksi on muutamia tuotteita, joita olemme löytäneet ja joita myydään vain tietyissä paikoissa, joten niitä ostetaan sitten sieltä. Mysliä vammaisten lasten koulutusta tukevalta järjestöltä 30 ć/227 g, 13 -vuotiaan pojan myymät välipalaherkut 5-6 ć/kpl, kiertävän kalakauppiaan tuore hammasahven 70 ć/lb tai pienet hunajamunkit tienvarsikauppiaalta 20 ć/pussi (4-5 kpl).

Aki

Eväsretki luolaan ja mielenkiintoiset kotikäynnit

Vielä reilut kymmenen viikkoa aikaa elää Lattarielämää. Yhtäkkiä aika tuntuukin lyhyeltä. Niin paljon nähtävää ja koettevaa, paljon toteuttamattomia suunnitelmia. Kaksi viikonloppua on tarkoitus viettää reissussa, lisäksi on pari lähikohdetta, mitä emme ole ehtineet nähdä. Ainakin yksi viikonloppua menee työkavereiden kanssa iltaa istuessa. Ja pitäähän Akinkin päästä ainakin kerran kaljalle, heh! Emme halua täyttää viikonloppuja retkillä, yksi suunniteltu meno per viikonloppu on lasten kanssa juuri sopivasti. Näin sadekaudella saa lisäksi varautua siihen, että jokunen viikonloppu meneekin sadetta pitäessä. Tämän ajatuksen siivittämänä suuntasimme tänään retkelle vajaan puolen tunnin päässä olevaan Las Cascadas Blancaan.

Saimme taksin lähes kotiovelta bussiasemalle. Siellä hyppäsimme tupaten täynnä olevaan bussiin. Lapsille onneksi yleensä aina löytyy istumapaikka, vaikka bussi olisi täynnä. Matkasta jännittävän teki viereisen miehen matkaseura: kaksi kanaa! Perillä meitä odotti mahtavat maisemat, vesiputous, perhosia ja luola, jossa pidimme eväshetken (perjantai on muodostunut pitsapäiväksi. Eilisen pitsa oli mainio matkaeväs) ja näimme jopa muutaman lepakon. Reilun parin tunnin jälkeen syötyämme vielä ravintolassa suuntasimme tienviereen odottamaan bussia. Bussia odotellessa isot lapset leikkivät: "Listo? Vamos!"(Valmiina? Mennään!) Ja juoksivat kovaa vauhtia pienen penkereen ylös. Uudestaan ja uudestaan. Kuopus keräsi äidille lehtiä.

Monenlasta kuljetusta olemme täällä nähneet, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme bussin katolla pari matkalaista istumassa. Ei taitaisi (tämäkään) kuljetusmuoto mennä Suomen liikennepoliisilta läpi. Loppupäivä menee siivotessa, kokatessa, lastenohjelmia katsellessa ja korttia pelatessa. Voi olla, että pelaamme myös pari peliä polttopalloa -se on lasten uusi suosikkileikki ja kotimme, entinen kuntosali, soveltuukin siihen erinomaisesti.

Kotona leikkimiseen vastapainoa tuo työ lastenkeskuksessa. Viime viikolla pääsin Las Hormiguitasin työntekijän kanssa kotivierailulle. Las Hormiguitasin henkilökunta haluaa tutustua lasten perheisiin. Lisäksi vierailujen tarkoitus oli muistuttaa äitejä heidän sitoumuksesta osallistua keskuksen siivoukseen kerran kuussa. Juttelimme yleensä ihmisten kanssa ovella, sisällä taisimme käydä vain parissa talossa. Nämä kotikäynnit ovat ehdottomasti olleet työni mielenkiintoisin, ja samalla tavallaan koskettavin osa. Suurin osa Las Hormiguitasin lapsista asuu pienissä peltitaloissa ilman juoksevaa vettä tai kunnollista käymälää. Monissa taloissa ei ollut varsinaista lattiaa, vaan savinen maa-alusta. Kokonaiset perheet asuivat yhdessä tai kahdessa huoneessa. Näiden tuttujen lasten hyvinkin alkeellisten asuinolojen näkeminen on koskettanut kaikista eniten. Se on taas saanut minut miettimään, miten erilaisissa oloissa nämä lapset elävät omiini verrattuna, miten erilaiset lähtökohdat saavat elämäänsä.

Tällä viikolla toinen työntekijä teki kotikäyntejä ja minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja lähdin mukaan. Nämä alueet ovat sellaisia, mihin en länsimaisena naisena yksin voisi mennä. Molemmat "oppaani" näissä slummeissa liikkuessa ovat olleet entisiä Las Hormiguitasin lapsia. Kulkiessa heidän kanssaan olen taas saanut tietää hiukan lisää heidän elämästään. Molemmat entisiä lapsityöläisiä, jotka nyt tekevät töitä samassa tilanteessa olevien lasten puolesta, jotka ovat vaikeista oloista huolimatta pärjänneet elämässään hienosti. Molemmat oivallisia esimerkkejä Las Hormiguitasin hienosta työstä.

Anni

Raha, osa 1 asuminen

Yksi suuri kysymys tehdessä päätöstä väliaikaisesta muutosta kehitysmaahan oli raha, eli sen riittävyys matkan ajaksi. Vaikka meidän, kuten useimpien suomalaisten, elämä ei pyöri rahan ympärillä (sillä sitä on riittävästi perustarpeita varten ja vähän ylikin), niin kyllä sitä viime keväänä paljon mietittiin. Matkalle lähdettäessä oli tietenkin jo selvää, että rahat tulevat riittämään. Silti olen tarkastellut tilitietoja erityisellä tarkkuudella nämä kolme kuukautta, ja vasta elokuussa pystyin olemaan varma, että menot täällä pysyvät suurinpiirtein niissä raameissa, jotka Suomessa oli suunniteltu.

No, tämä kirjoitus ei käsittele sitä kuinka paljon meillä on tai pitäisi olla rahaa. Yritän hieman tuoda esille sitä mitä asiat täällä maksavat, ja ehkä hieman sitä mitä se paikallisille tarkoittaa. Suurin yksittäinen kuluerä meille on tietenkin vuokra. Sen päälle tulevat vielä muut asumiseen liittyvät kulut. Kirjoituksessa käytetty rahayksikkö on NIO, eli Nicaraguan cordoba. Täällä oloaikanamme yhdellä eurolla on saanut vaihdellen noin 34 - 35 cordobaa (merkkinä tässä ć). Siitä voi jokainen niin halutessaan arvioida euromääriä.

Vuokrat vaihtelevat paljon, eli niin halutessaan rahalla saa täälläkin enemmän. Halvimmillaan länkkäri saa katon pään päälle noin hintaan 2000 ć. Tähän hintaan ei ilmeisesti kuulu paljoakaan mukavuuksia, joita Suomessa pitää itsestään selvyyksinä. Toki hintaan saattaa kuulua kotieläimiä, esimerkiksi torakoita tai rottia. Kuten aiemmin olen todennut, niin kyseinen asumismuoto ei lasten kanssa lähdettäessä ollut meille vaihtoehto. Nykyään (parempia) vuokra-asuntoja tai -huoneita on löydettävissä myös netistä, mikä ei ole täällä tavallista minkään palvelun suhteen.

Asumiseen liittyy tietysti myös muita kuluja, jotka aiheutuvat kunnan tai muun toimijan tuottamista palveluista. Jos kunta noutaa roskat se maksaa 100 ć per kuukausi. Mitään astioita, johon roskat laitetaan täällä ei ole, joten roskat haetaan kolme kertaa viikossa kadun varresta. Joka toinen päivä meiltäkin viedään kadulle kaksi roskapussia. Roskaa menee meiltä kaatopaikalle siis paljon enemmän kuin Suomessa, jossa keskimäärin viemme jäteastiaan yhden pussin joka toinen päivä. Tämä johtuu kahdesta asiasta: Noin puolet roskasta on eloperäistä, joka meillä Suomessa menisi kompostiin. Lisäksi kun vessapaperia ei voi heittää pönttöön, niin sieltä tulee yksi haiseva paketti jokatoinen päivä. Jos taloon tulee vesi putkea pitkin siitä pitää maksaa noin 10 ć kuutiolta. Vesi ei toki ole meille juomakelpoista, siis jos mahataudeilta haluaa välttyä. Mielenkiintoista itselle on,  että täällä olemme käyttäneet vettä saman verran kuukaudessa kuin Suomessa, eli sen suhteen kulutustottumuksiin asuinympäristön muutos ei ole vaikuttanut.

Jos kotona tekee ruokaa, niin täällä käytettyihin kaasuliesiin 25 libran (1 lb ~ 450 g) vaihtopullo maksaa vajaa 300 ć. Meillä lähes täytenä peritty pullo kesti noin 1,5 kuukautta  ~ 3 ruoan päivätahdilla. Jos talossa on sähköt, niin sekin tietysti maksaa. Valtio subventoi köyhien sähkölaskua siten, että ensimmäiset 30 kWh maksaa noin 2,5 ć/kWh. Sen jälkeen hinta nousee noin 5 ć:an/kWh ja 100 kWh:n ylitettyä hinta onkin jo 7,5 ć/kWh. Ei ole energia täällä halpaa, edes vertailematta elintasoja. Meidän asunnon mukavuuksiin kuuluu lämmin vesi, joka tuotetaan pienikokoisella lämmittimellä. Pienestä koostaan huolimatta sen ottoteho on 12 kW. Tämän asian merkitys selvisi ensimmäisen sähkölaskun saatuamme. Pienten laskutoimitusten jälkeen selvisi, että lämpimän veden osuus laskusta oli ainakin puolet.

Kuten varmaan jo arvasitte, niin raha-aiheiset postaukset eivät jää tähän yhteen. Kirjoitan vielä ainakin ruoasta sekä muista, sekalaisista tavaroista, joiden hintoja täällä on tullut katseltua.

Aki

Toinen jalka haudassa

Reilu pari viikkoa sitten työpaikalle tuli maanantaikokouksemme aikaan vanha mies. Tuo mies on jäänyt elävästi mieleeni. Hän tuli maaseudulta kaupungin ulkopuolelta. Hänen tyttärensä oli kuollut edellisenä yönä synnytyksessä ja hän tuli pyytämään hiukan apua. Hän sai Las Hormiguitasilta viltin ja pari vaatekertaa hengissä selvinneelle tyttövauvalle. Asia kosketti minua ja juttelin siitä lastenkeskuksen työntekijöiden kanssa. He kertoivat minulle, että maaseudulla monet naiset synnyttävät kotona ilman kunnollista apua. Minulle jopa sanottiin, että raskaana ollessa he ovat ikään kuin toinen jalka haudassa. He tietävät, että mikäli komplikaatioita tulee, on kuolema ihan mahdollinen.

En voinut olla ajattelematta, kuinka moni minun ystävistäni olisi selvinnyt näissä oloissa hengissä? Aika monen tuttuni synnytys on päätynyt perätilan tai jonkin komplikaation takia keisarinleikkaukseen. Mitä jos leikkaus ei olisi ollut mahdollinen? Minä olen saanut synnyttää kolme lastani turvallisin mielin hyvässä sairaalassa. Olen saanut huomata, että tämä ei ole täällä itsestäänselvyys. Mielessä on myös käynyt, että vain muutama sukupolvi taaksepäin tilanne ei Suomessa ollut sen kummempi.

En myöskään voi olla miettimättä tätä pientä lasta. Kun isien rooli lasten elämässä ei ole täällä yhtä vahva kuin nykysuomessa, kuka häntä hoitaa? Kuka pitää huolta? Saako hän olla jollekin se kaikkein rakkain, saako kuulla olevansa ihana pieni ihminen?

Anni

Kun koti-ikävä iskee..

Tämä Nicaragua-aika on mahtava kokemus, mutta ei todellakaan aina helppoa. Suurimmaksi osaksi päivät rullaavat mukavasti eteenpäin, mutta sitten on päiviä kun kaikki kurjuus, kulkukoirat ja roskat turhauttaa ja ärsyttää. Välillä asioiden sujumattomuus harmittaa. Esimerkiksi kun pääsee lapsen kanssa lääkäristä, ei voi vielä huokaista helpotuksesta. Viimeksi oikeat lääkkeet löytyi viidennestä apteekista. On päiviä kun ikävöidään Suomen ihmisiä, omaa kotia, pihaa ja ruisleipää. On hetkiä kun sitä vaan laskee päiviä kotiinpaluun. Nämä fiilikset eivät tulleet mitenkään yllätyksenä, niistä puhuttiin koulutuksissa ja niihin osattiin varautua.

Tässäpä meidän vinkit näiden päivien varalle

1.Pitää muistaa, että koti-ikävä on normaalia ja kuuluu tähän juttuun

2. Pitää tehdä niitä juttuja mistä tykkää, vaikka leipoa jotain hyvää tai pitää yhdessä leffahetki

3. Lukea muiden etvojen blogeja (niitä hyviä kokemuksia) ja muistaa, mitä mahtavia juttuja täällä saamme kokea

4. Hakea vertaistukea. Yleensä vähintään tässä vaiheessa tajuaa, että lähes kaikki potevat jossain vaiheessa jonkinasteista koti-ikävää.

5. Halia, sylitellä ja suukotella paljon.

Tasan 89 päivää aikaa elää Nicaelämää ja sitten me taas lennetään :)

Anni

(Kuvat Taina Renkola)

Lomalla

Reilu viikko sitten suuntasimme viisumienhakureissulle Costa Ricaan. Viisumit olisi ollut mahdollista uusia myös Managuassa, mutta tällöin meidän olisi pitänyt uusia ne todennäköisesti joulukuun alussa uudestaan. Oleilemalla muutaman päivän Costa Rican puolella vältyimme paperihommilta. Ja kieltämättä pieni yhteinen loma tuntui houkuttelevalta ajatukselta.

Matkustimme aamubussilla ensin pariksi päiväksi Managuaan. Loma oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja mukava, mutta pari odottamatonta sattumaa reissuun mahtui ("pakko päästä kakalle nyt heti samantien" kesken kävelymatkan ei kuulu tällä porukalla kategoriaan odottamattomat sattumat!). Matka alkoi miehen kovalla päänsäryllä, niinpä Managuaan päästyämme suuntasimme koko porukka (sotilas)sairaalaan. Mies saamaan hoitoa, minä tulkkaamaan ja lapset tietysti mukaan. Päästiin onneksi osittain jonon ohi -liekö syynä ollut väsyneet, nälkäiset lapset vai tuskaisen oloinen mies?! Minä suuntasin lasten kanssa kävellen syömään ja hotellille, mies jäi saamaan särkylääkettä suoraan suoneen ja verikokeisiin. Onneksi kyse ei ollut mistään vakavasta ja jo illalla viisikko oli taas kasassa ja valmiina jatkamaan kohti uusia seikkailuja.

Managuan kaduilla

Masayan tulivuori

Seuraavana päivänä kävimme katselemassa läheistä tulivuorta. Kokemuksena tosi mielenkiintoinen. Lapsetkin jaksoivat hetken ihmetellä tulivuoresta nousevaa savua, mutta pian eväidensyönti houkutti enemmän. Mutta kyllähän ne Maria-keksit maistuvat paljon paremmilta tulivuoren juurella kun kotisohvalla!

Sitten jatkoimme matkaa bussilla Costa Ricaan. Matka kesti melkein koko päivän ja meni mukavasti maisemia katsellen, leikkien ja nuorimmaista viihdyttäen. Ensimmäinen päivä Costa Ricassa vierähti lastenmuseossa. Museo oli mahtava paikka, ehkä suunnattu hiukan isommille lapsille, mutta meidän 4 ja 5 -vuotiaat viihtyivät erinomaisesti avaruusasioita, dinosauruksia ja ihmisen biologiaa ihmetellen. Lisäksi saimme kokea, miltä maanjäristys tuntuu ja teimme "arkeologisia" kaivauksia. Pienimmän suosikkipaikka oli lasten peuhula ja pallomeri.

Luita tutkimassa

Tällaisia kaloja ihastelimme museossa

Kuva museon historiaosastolta

Seuraavana päivänä oli tarkoitus suunnata huvipuistoon. Päästyämme taksilla perille, meille selvisi että huvipuisto olikin yllättäen kiinni (hotellista olimme kysyneet asiaa ja hekin luulivat sen olevan auki päivittäin). Kävimme katsomassa myös pienen sisäeläinpuiston portilla, mutta sinnekään emme päässeet. Saimmepahan ainakin ajella San Josén kaduilla hauskan taksikuskin seurassa.

San Josén katuja

Aki pääsi kaupungilla matkailuopiskelijoiden haastateltavaksi: "Saammeko haastatella sinua? Mitä meinasit tehdä täällä Costa Ricassa?" "No sitä juuri pohdimme..." Ja tästä alkoi pitkät (siltä se ainakin minusta tuntui, kun juoksin puluja jahtaavien lasten perässä!) keskustelut, jotka päätyivät mailiosoitteiden vaihtamiseen ja lisävinkkeihin myöhemmin. Heidän suosituksesta päätimme suunnata vuorokaudeksi parin tunnin päähän Jacon kaupungin lähellä olevalle rannalle, Playa Hermosalle. Paikka olikin nimensä mukaan varsin ihastuttava; lähes tyhjä merenranta (jossa tosin oli niin kovat aallot, että uimaan ei kunnolla uskallettu), kodikas huoneisto, uima-allas ja viereisessä metsässä jänniä liskoja ja värikkäitä lintuja.

Seuraavana päivänä palasimme takaisin San Joseen tarkoituksena mennä erityisesti pojan toivomaan huvipuistoon. Sää oli valitettavasti niin sateinen, että jouduimme jättämään huvipuistoreissun väliin. Sen sijaan suuntasimme tavoillemme poikkeuksellisesti shoppailemaan. Meidät hyvin tuntevat tietävät, että kaupoilla kiertely (varsinkaan lasten kanssa) ei ole meidän juttu. No tämän kierroksen shoppailusaldo oli suurin pitkiin aikoihin: Mukaan tarttui kaksi tarra-arkkia, miehelle parin dollarin paita, minulle parin dollarin toppi ja kolmen dollarin paita sekä pelikortit. Rahanmenoa ei voinut estää;)

Kävimme myös useaan kertaan syömässä isolla sisätorilla. Paikalliset herkut maistuivat suurimmaksi osaksi koko porukalle. Eron Costa Rican ja Nicaraguan välillä huomasi selvästi. Costa Ricassa kadut olivat paremmassa kunnossa ja siistimpiä, rahaa kerjääviä ihmisiä oli vähemmän. Nicaragua on Etelä-Amerikan toiseksi köyhin maa, kun taas Costa Ricassa elintaso on selkeästi korkeampi.

Nyt olemme viimein hotellihuoneessa Managuassa melkein 12 (!!) tunnin bussimatkan jälkeen. Tie oli ilmeisesti onnettomuuden takia poikki, minkä vuoksi bussimme seisoi kolme tuntia paikallaan Costa Rican puolella. Täytyy myöntää, että meinasi hymy hyytyä, kun olimme lähes ilman ruokaa (ruokaa olimme ajatelleet ostaa rajalta) keskellä ei mitään vieraassa maassa tietämättä, joudummeko odottelemaan vielä tunnin, viisi vai kymmenen. Onneksi pian matka pääsi jatkumaan. Täytyy todeta, että kyllä minulla oli taas kerran tosi reippaat 1, 4 ja 5-vuotiaat matkaseuralaiset. Ja mieskin osasi suurimmaksi osaksi käyttäytyä ;) Ihana reissu, mutta kiva palata suurkaupunkien sykkeestä kodikkaaseen Matagalpaan.

Anni