Kotiin!

Viime viikko on ollut varsin tunteikas: Vakuutusyhtiön kanssa taistelua, vieras Suomesta, retkiä, makaamista jalka ylhäällä, yhdet hautajaiset, itkua, jännittämistä ja myös paljon iloa. Meidän tilanne on nyt se, että me lennetään kahden yön päästä kotiin. Vaikka olisi ollut mukava seikkailla vielä vähän lisää, on jalan kuntoutuminen nyt tärkeintä. Mennään syömään ruisleipää, salmiakkia (tätä herkkua on viimeaikoina ollut tarjolla täälläkin -kiitos suomituliaisten ja paketin Suomesta) ja katsomaan kymppiuutisia. Vedetään villasukat jalkaan ja kaivetaan talvitakit varastosta. Lunta on kuulema hyvällä tuurilla pieni kasa rappujen vieressä. Me tullaan seisomaan kovin onnellisina sen kasan vieressä kotiportailla. Omassa kodissa.

Ajatus pikaisesta kotiinpaluusta on jotenkin absurdi. Nyt me maataan täällä auringossa ja ihan kohta ollaan kylmässä ja pimeässä Suomessa. Vaikka lomasuunnitelmat jäivät toteutumatta, niin ajatus omasta kodista tuntuu varsin mukavalta. Isi meinasi juoda alkuun purkillisen kylmää, suomalaista maitoa. Esikoinen haluaa katsoa prinsessaelokuvansa. Keskimmäinen odottaa leikkejä serkkujen kanssa. Minä meinasin mennä ostamaan luomuruisleipää ja kermajuustoa. Jännä nähdä, muistaako kuopus kotia ollenkaan.

Onneksi päästiin kummini kanssa samoille lennoille, hänestä on varmasti iso apu lasten kanssa. Minä lennän vammastatuksella, mikä tarkoittaa, että asia huomioidaan kentillä. Aki on kirjattu henkilökohtaiseksi avustajakseni ja päästään matkustamaan businessluokassa. Mies meinasi juhlia kotiinpaluuta shampanjalasillisella koneessa. Tätä ennen tätyy kuitenkin ostaa viimeiset tuliaiset, käydä ostamassa omat kyynärsauvat (nykyiset ovat lainassa), hyvästellä ihmiset, pestä pyykkiä, hoitaa (pitkähkö) lista työjuttuja, pakata. Aikaa vajaa pari vuorokautta...

Mitä sitten käteen jäi? Paljon uuden ihmettelyä, suunnatonta iloa, turhautumista, koti-ikävää, mahtavia kokemuksia, kielitaitoa, uusia tuttavia, ymmärrystä, oman elämäntilanteen tarkastelua ulkopuolelta, nöyryyttä. Kyllä meillä on asiat niin hyvin. Kyllä minun lapsilla on tulevaisuudessa mahtavat mahdollisuudet verrattuna moniin maailman lapsiin. Voi kun saisi säilytettyä tämän nykyisen ajatusmaailman ja kiitollisuuden Suomessakin, muistaisi valittaa vähemmän turhasta. Me tulemme kovin tyytyväisinä kotiin, nähdään pian Suomen ihmiset!

Anni

Jalka paketissa

Eilen illalla lähdimme koko porukka innoissamme näyttämään vieraallemme uutta jätskibaaria. Puoli korttelia käveltyämme kaaduin. Tajusin heti, että jalkaan sattui. Aki juoksi hakemaan kotoa kylmää. Kadulla kinttu kohti taivasta maatessa tilanteen koomisuus hymyilytti. Minut autettiin kotiin ja muut jatkoivat matkaa jätskille. Kipu ei ollut kovin kova, eikä jalka juurikaan turvonnut, joten ajattelin selvinneeni säikähdyksellä.

Koska en pystynyt varaamaan jalalle, päätin kuitenkin varmuuden vuoksi lähteä näyttämään sitä lääkärille. Eikun taksiin ja menoksi. Perille päästyä ensiksi piti valita, menenkö yleislääkärille vai maksanko enemmän ja pyydetään ortopedi katsomaan jalkaa. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ihan vaan just in case. Aluksi pääsin odotusaulan nurkassa olevan hoitajan pisteeseen, jossa mitattiin verenpaine, pulssi ja paino. Enpä ole kuukausiin käynyt vaa'alla, mutta selvisi nyt samalla tämäkin oleellinen tieto. Ortopedi tutki jalan, otti röntgenet ja kertoi jalan murtuneen. Onneksi murtuma on pieni ja siisti. Seuraavaksi piti valita, kipsataanko jalka vai ei. Hiukan olin tässä vaiheessa ihmeissäni, eikös lääkärin kuuluisi päättää tälläiset asiat. Pienen keskusteluhetken jälkeen minulle selvisi, että lääkäri suosittelee kipsausta mikäli en pystyisi olemaan täyslevossa vajaata kuukautta. Asia oli siis sillä selvä ja nyt jalassani komeilee vielä toistaiseksi puhtaanvalkoinen kipsi. Maksaessa selvisi hiukan lääkärin kysymysten tausta; kipsaus ei nimittäin ollut mitään halpaa puuhaa. Konsultoinnin ja röntgenten lisäksi erikseen maksettiin kipsaustyöstä, luvasta ja materiaaleista. Lisäksi edellispäivänä ostamani farkut piti leikata kotona auki, jotta sain housut pois jalasta.

Pian minulle selvisi, että lentäminen puolentoista viikon päästä kipsin, kainalosauvojen, kolmen pienen lapsen ja neljän matkalaukun (ja yhden reippaan miehen) kanssa taitaa olla ylivoimainen haaste. Tässä vaiheessa ei enää naurattanut. Suomeen pääsemme kaikella todennäköisyydellä lentämään suunnitellusti vuodenvaihteessa. Miten suunnitellun loman Argentiinaan käy, on vielä auki. Toinen lisähaaste on viisumit. Me laskimme Costa Rican viisumienhakureissulla päivät niin, että viisumit ovat voimassa juuri suunniteltuun lentopäivään asti. Ylimääräisistä päivistä tosin selviää sakoilla. Me vaan maksamme sakot viisinkertaisina. Kipukin on voimistunut nyt yöllä, mutta onneksi särkylääkkeet on keksitty. Elämä ehkä vaikeutuu muutamaksi viikoksi. Kuitenkin, kun tätä ympäröivää todellisuutta katsoo, on helppo muistaa, että tämä on pikkujuttu. Kaiken kaikkiaan meillä on asiat edelleen vallan mainiosti.

Anni

El Chile

Kahdenkymmenen kilometrin, tai 50 minuutin, ajomatkan päässä Matagalpasta sijaitsee pieni käsityöyhteisö nimeltään El Chile. Kymmenkunta naista saa toimeentulonsa tekemällä perinteisiä 'Nica -intiaanien' käsitöitä. Noin 25 vuotta sitten maailmankansalainen Marta oli perustamassa yhteisöä, joka edelleen työskentelee hänen omistamassaan talossa. Yhteisöä voi hyvällä syyllä kutsua Martan elämäntyöksi.

Marta kertoi meillä lyhyesti yhteisön perustamisesta, kehittymisestä nykyiselleen ja nykyisyydestä. Alunperin heidän tarkoituksenaan oli työskennellä tismalleen samalla tavalla kuin esikuvansa, langan kehräämisestä alkaen. Pian kuitenkin selvisi, että pienenkin kangaspalan valmistamiseen kyseisellä tavalla menee todella kauan. Vaihtoehtoina oli joko kankaan hinnan tuntuva nostaminen tai työmenetelmien kehittäminen. Kumpikaan muutos ei miellyttänyt silloisia päättäjiä (lue: varakkaita). Marta ei kuitenkaan luovuttanut, joten nykyään langat ostetaan valmiina ja kankaat tehdään kehittyneemmillä menetelmillä.

Perinteitä kunnioitetaan kuosien, värien ja kuvioiden valinnoilla. Perinteisten käsitöiden rinnalle on tuotu uusia tuotteita kuten reppuja, penaaleita ja lompakoita. Tuotekehittely kuitenkin jatkuu ainakin Martan osalta jatkuvasti. Kadulla kulkiessaan hän kuulemma aina ensin katsoo millainen laukku vastaantulijalla on, vasta sen jälkeen on aika tutustua ihmiseen.

Aki

Kotieläimistä

Erilaisia ja -kokoisia muurahaisia vilistää kotonamme milloin missäkin. Koska kierrätysajatus on täällä vasta kehittymässä, niin kaikki roskat laitetaan pääsääntöisesti aina samaan roskikseen. Ensimmäisissä tyhjennyksissä roskis olikin sitten täynnä kuparinruskeita, sentin pituisia murkkuja. Pian opin laittamaan biojätteet erillisiin pusseihin, jolloin muurahaiset jäteasiasta katosivatkin. Eniten meillä on kuitenkin paljon pienempiä murkkuja. Jos iltapalalla lattialle tippunutta ruokaa ei muista siivota heti pois, niin aamulla se on lähes poikkeuksetta täynnä parin millimetrin pituisia herkuttelijoita. Samoja, tai vastaavia, ötököitä löytyy lähes joka puolelta taloa, seiniltä, matoista, sohvasta... pieni kutina, joka tuntuu olevan liikkeessä on todennäköisesti muurahainen. Ilmeisesti ne elävät tämän vanhan talon seinissä, sillä niin pientä rakoa en ole löytänyt, mistä nämä eivät pääsisi kulkemaan.

Lentävistä olioista meillä on pääasiassa kärpäsiä ja moskiittoja. Satunnaisia perhosia ja lintuja (ulkona) on myös ollut. Kesä ja kärpäset. Täällä tuo ei niin pidä paikkaansa. Meillä ei ole ollut kärpäsistä riesaa kuin kaksi kertaa, ennen ja jälkeen sateiden. Nyt kun sateet ovat ohi (sadekausi, eli 'talvi') niin tulivat kärpäset. Viimeisen muutaman päivän aikana olen heittänyt roskiin kolme kärpäspaperia, eli noin 150 kärpästä. Eikä me minun mielestäni asuta missään navetassa. Nyt tilanne tuntuu hieman rauhoittuneen. Kärpäset ovat vain harmillisia, mutta moskiitoissa voi piillä myös terveysriskejä. Ne kantavat monenlaisia taudinaiheuttajia, joista vaarallisin lie dengue -virus. Varsinkin alkuaikana minä ja poika olimme täynnä puremajälkiä. Sittemmin olemme ostaneet pistorasiaan laitettavan karkottimen yökäyttöön. Ei ole tullut denguekuumetta, ja purematkin ovat vähentyneet.

Ei kutsumattomista kotieläimistä aina haittaakaan ole. On ainakin pari lajia, jotka rajoittavat olemassaolollaan edellisiä, ja varmaan muitakin. Aika alussa meille kerrottiin, että liskoja (gekko?) ei pidä yrittää häätää, sillä ne syövät kaikenlaisia pieneläimiä. Pienimmät ovat olleet niin pieniä, että niitä on jopa säikytty, sen verran vaikea niitä on havaita ennen kuin on todella lähellä. Isoimmat näkyvät seiniltä jo kaukaa. Toinen eläinryhmä, jota siedämme sen hyödyllisyyden vuoksi ovat hämähäkit. Niitäkin tuntuu olevan joka paikassa, niin ulkona kuin sisällä. Yllättävän hyvin on Annikin niistä, ja muistakin otuksista, pystynyt olemaan välittämättä. Voisi jopa sanoa, että siedätyshoitona tämä matka on ollut erityisen onnistunut.

Hieman tavanomaisempina asukkaina meillä oli jokin aika sitten kaksi kulkukissaa. Ilmeisesti kyseessä oli emo ja poikanen, sen verran läheiseltä heidän suhteensa vaikutti. Aamuisin sisäpihan portailla, sateen suojassa, kissat olivat nukkumassa toisiinsa käpertyneinä. Aluksi ne poistuivat saman tien ikkunoita avattaessa, mutta lopulta ne olivat sulassa sovussa meidän kanssa ulkona. Koskea ne eivät antaneet, enkä tosin olisi lasten myöskään antanut. Sittemmin kissoja ei enää ole näkynyt, hakivat ehkä suojaisaa paikkaa pahimpien sateiden ajaksi.

Aki

Pienen tytön unelmien mekko

Monien pienten putiikkien ikkunoissa näkee täällä suloisia pienten tyttöjen mekkoja. Esikoinen on pitkään pyytänyt itselleen sellaista. Aina olen jollain verukkeella (kiire, ei ole rahaa...) onnistunut kieltäytymään tyttären pyynnöstä. Olen kuitenkin luvannut, että ennen lähtöä hän saa valita mieleisen mekon. Tyttö on tyytynyt tähän.

Tänään lähtöön on alle kolme viikkoa aikaa. Ainakin yksi pitkä viikonloppu menee lomalla. Lisäksi noin viikon päästä saamme kummini Suomesta tänne vierailulle. Ja näin useampilapsisessa perheessä arkena töiden, ruoanlaiton, pyykin ja leikin ohella ei kauheasti vapaa-ajan ongelmia ole. Jotta välttäisimme viime hetken paniikin, päätimme miehen kanssa tehdä listan hoidettavista asioista. Listasta löytyy loppuraportin kirjoittamista, Tv-sopimuksen irtisanominen, tuliaisten ostoa, siivousta ja aika paljon muuta. 

Listasta löytyi myös mekon osto esikoiselle ja päätimme aloittaa listan purkamisen siitä. Niinpä tänään suuntasin esikoisen ja keskimmäisen kanssa kaupoille. Tyttö tiesi hyvin tarkasti mitä haluaa. Ensimmäisessä liikkeessä oli kauniita mekkoja, mutta ei sellaista, jossa on tarpeeksi tylliä. Onneksi jo toisesta liikkeestä löytyi tämä unelmien prinsessamekko. Keskimmäinen valitsi itselleen odotetusti Salama McQueen -paidan. Ja pienimmälle äiti sai valita mieleisen mekon.

Täällä on siis tänään pyörähdellyt tyyyväinen pieni prinsessa, ruokapöytään sentään suostui kiltisti riisumaan mekkonsa. Nyt on mies puolestaan lähetetty vaateostoksille. Saa nähdä, millaisen saaliin kanssa hän tulee kotiin. Yleensä hän ei nimittäin osta mitään ennen kuin vanhat vaatteet on käytetty ihan loppuun.

Anni

Erilainen työpäivä

Luulin, että minullla olisi tänään melko tavallinen työpäivä. Eilen olin sopinut yhden äidin kanssa tulevani kotivierailulle. Aikaa sopiessa olin hiukan epävarma, mutta päädyimme lopulta kello kymmeneen. Kuultuaan vierailun aikataulun yksi keskuksen työntekijöistä totesi ajan olevan hyvin aikainen, koska koti sijaitsee kaukana. Toinen ihmetteli, miksi olin sopinut vierailun niin myöhäiseksi. Tässä vaiheessa ajattelin, että aika on varmaan oikein hyvä. Ja jos ei ole, niin ei sillä niin väliä, koska täällä ihmiset tulevat melkein poikkeuksetta myöhässä tapaamisiin.

Tähän kotivierailuun oli kaksi syytä. Perheen poika on alkanut tänä vuonna käydä keskuksessa vierailijana ja tarkoitus on että hän kirjautuisi ensi vuoden alussa virallisesti Las Hormiguitasiin. Las Hormiguitasin henkilökunta haluaa tutustua kaikkien kirjoilla olevien lasten perheisiin. Keskuksessa käy vierailevia lapsia, jotka voivat tehdä siellä läksyjä, lukea lasten kirjoja ja toisinaan osallistua joihinkin aktiviteetteihin. Yleensä aktiviteetit (ATK, tanssitunnit, käsityöt) on kuitenkin suunnattu Las Hormiguitasissa kirjoilla oleville lapsille. Toinen syy oli, että olemme päättäneet tukea pienellä summalla kolmen lapsen opiskeluja. Kyseisen perheen poika on yksi tulevista kummilapsista, joten halusin tutustua hänen kotiin ja perheeseen.

Yksin en näitä kotivierailuja voi tehdä, myöskään kahdesta syystä. Ensiksikin ei välttämättä ole turvallista, että vaalea länkkärinainen kulkisi yksin kyseisillä alueilla. Toiseksi kaikki minua vähänkin tuntevat tietävät, että useammin eksyn kun löydän suoraan perille uuteen paikkaan. Keskuksen työntekijätkin tuntevat jo olemattoman suuntavaistoni. Niinpä sain seurakseni vierailulle keskuksen kuvaamataidon ja urheilun opettajan, Alexiksen. Hän tuli tyypilliseen tapaansa myöhässä ja pääsimme lähtemään matkaan vasta lähempänä kello kymmentä. No ei se mitään, eihän myöhästyminen niin vakavaa ole.

Lähdimme siis kävellen kohti pojan kotia. Me kiipesimme pientä kivistä tietä ylös. Otimme muutamia kuvia. Kiipesimme vähän lisää. Ja lisää. Yleensähän minä tykkään kävellä ja olisin nauttinut retkestä täysin. Täytyy myöntää että kovassa yskässä ja flunssassa lähes puolentoista tunnin kiipeäminen ylämäkeen ei ollut ihan kaikkein mukavin kokemus. Saavuin perille punaisena kuin possu (matkalla nähdyt pari possua olivat likaisen harmaita, joten todellisuudessa edes possut eivät pärjänneet minulle tässä värikilvassa). Maisemat olivat kuitenkin mahtavia, ja pääsin tutustumaan pieneen kyläkouluun, jota poika käy. Lisäksi juteltiin hetki pojan äidin kanssa, otettiin muistoksi muutamia kuvia ja poika saatteli meidät paluumatkalle. Paluumatkalla olo oli onnellinen ja kevyt. Alamäkeen matka taittui nopeammin ja upeita maisemia oli helpompi ihailla. Päivän liikunta-annos tuli helposti täyteen. Jotenkin haikea ajatus, että tämä oli todennäköisesti ainoa vierailuni koskaan tuon suloisen, pienen pojan kotiin. Poika vaikutti tyytyväiseltä uutisistamme. Myös uudelle kummitädille vierailu oli ikimuistoinen. Vaikka olin kuullut että koti on kaukana, niin en olisi uskonut aamulla, että melkein puolet työajasta vietän kävellen. Perheen äiti ja poika kävelevät kyseisen matkan lähes päivittäin; Poika osallistuakseen Las Hormiguitasin toimintaan, äiti myydäkseen torilla kasviksia.

Terveisiä Granadasta!

Pari edellistä viikonloppua on mennyt rennosti kotona auringossa maaten (meidän piharemontti on vihdoin valmis!), korttia pelaten, hiukan siivoillen ja elokuvailtoja pidellen. Lepo on tullut kyllä tarpeeseen. Aamut on olleet hitaita, välillä olemme pitäneet pyjamapäiviä.  Suihku on taas toiminut, joten on tullut myös otettua pitkiä lämpimiä suihkuja. Ja on heitetty ensimmäinen homehtunut vaate roskiin. Kyse oli onneksi minun vanhoista farkuista, joita käytin vaan pitkien paitojen kanssa, koska vetoketju oli mennyt rikki jo aikoja sitten. Ehkä minun ja housujen yhteinen tie oli yksinkertaisesti tullut päätöksensä, en olisi sitä ilman hometta varmaan muuten koskaan tajunnut..

Torstaina meillä oli lasten äideille suunnattu työpaja perhesuunnittelusta. Äideille kerrottiin ehkäisystä, nuorten ja iäkkäiden naisten raskausriskeistä ja pohdittiin yhdessä lasten lukumäärään liittyviä asioita. Perjantain olin pyytänyt vapaaksi ja aamulla suuntasimme viikonloppulomalle Granadaan. Granada on hiukan hankalien kulkuyhteyksien päässä Matagalpasta katsottuna, mutta päätimme kuitenkin lähteä reissun, koska
1. Uskoimme kuopuksen nukkuvan päiväunensa hyvin bussissa
2. Isommat lapset viihtyvät yleensä bussissa hyvin maisemia katsellen tai tietokoneella pelaten
3. Koska Granada on vanha, mutta moderni, turistien suosima kaupunki ajattelimme sen soveltuvan hyvin myös lapsiperheille.

Aamulla otimme taksin bussiasemalle, josta hyppäsimme Managuaan menevään bussiin. Managuassa vaipanvaihto-operaatio pienen pienessä vessassa, ruokaa nassuun, tarra-arkit palkinnoksi reippaasta matkustamisesta ja taksilla toiselle puolelle Managuaa toiselle bussiasemalle. Tämän jälkeen vielä tunti matkaa Granadaan. Perillä meillä oli kolme raukeaa, unisia silmiään hierovaa lasta. Toiset kuulema ei oikein tykkää Granadasta, toiset rakastuvat heti. Me ensivaikutelman perusteella kuulumme jälkimmäiseen kategoriaan, kaupunki vaikuttaa siistiltä, kauniilta ja värikkäältä. Me olemme herkutelleet (pariinkiin kertaan) italialaisilla jätskeillä ja smoothieilla, syöneet itsemme ähkyyn, kävelleet rannalla ja todella nauttineet lomasta. Pari päivää lomaa jäljellä, ohjelmassa ainakin suklaamuseoon tutustumista (jossa saa myös herkutella), leikkipuistoa, kaupunkikierros hevosvaunuilla ja lisää jäätelöä. Ihana loma!

Iltapala haalittu kokoon useasta eri paikasta: sämpylät ja tortut Matagalpasta, hunaja'munkit' katumyyjältä,
focaccia leipomosta ja smoothiet smoothiebaarista

perhettä puolustamaan!

Akilla on täällä ystävä. Ystävä, joka puhuu hyvää englantia, seuraa maailmanmenoa, on opiskellut historiaa ja kiinnostunut matematiikasta. Toisinaan iltaisin hän menee ystävän kahvikauppaan ja siellä nuo kaverukset saattavat puhua tuntikausia Ukrainan tilanteesta, Nicaraguan historiasta tai suomen saunakulttuurista. Tuon kaverin kautta hän on tavannut muutamia muitakin mielenkiintoisia tyyppejä.

Nyt uutena juttuna he ovat keksineet yhteisen urheiluhetken, itsepuolustuskurssin tai personal trainer -tunnin. Ihan miten sitä kukin haluaa kutsua. Kaveri oli kysynyt Akilta, haluaako hän oppia puolustaman perhettään. Ja tokihan tuo ritarini oli vastannut myöntävästi. Nyt Aki on sitten pari kertaa treenannut ahkerasti. Valmentaja on kuulema tiukka ja luovuttaminen ei ole sallittua. Minua toki kovasti kiinnostaa tietää, että mitä siellä todella puuhaillaan. Mustelmista ja kipeistä lihaksista päätellen jotain on oikeasti tehty. Ensimmäisellä kerralla oli saanut puukosta pienen iskun jalkaan (tämän jälkeen oli kuulema todettu, että parempi ehkä laittaa puukko tuppeen), viimeksi oli tullut palikasta isku päähän. Hiukan epäilyttävää, sanon minä. Niinpä halusin todella nähdä, mitä tämä vaarallinen puuhailu pitää sisällään. Tässäpä yksi otos teillekin, en minä ainakaan kyllä näin pelottavalle kaverille uskaltaisi edes uhitella, vai mitä mieltä olette? ;)

Lasten kanssa maailmalla

Lasten kanssa reissaaminen, tai ulkomaille muuttaminen, on monella tapaa erilainen kokemus kuin aikuisporukalla. Tässäpä muutamia vinkkejä mikäli joku harkitsee tällaista vaihtoehtoa. Voin kyllä todella suositella :)

1. Tiedosta, että matka on aina erilainen lasten ollessa mukana.

Jos me olisimme täällä kahdestaan, olisimme tehneet monia juttuja mitä nyt emme pysty tekemään. Meille oli alusta asti selvä, että menemme lasten ehdoilla, joten tämä ei harmita.

2. Ymmärrä, että muutos on iso lapsillekin.

Myönnän, että minua aluksi harmitti kun yleensä kovin reippaat lapset eivät edes halunneet vastata ihmisten tervehdyksiin. Täällä pitkään asunut suomalainen ystävämme muistutti, että lapsetkin ovat varmasti hämillään ja väsyneitä kaikesta uudesta.

3. Jos pystyt, vältä muita isoja muutoksia lasten elämässä.

Suomessa olisin varmaan vieroittanut nuorimman tutista, täällä en ole halunnut siihen ryhtyä. Uskon että unitutti tuo lohtua uudessa ympäristössä. Lapset kävivät tutustumassa paikalliseen esikouluun, mutta eivät halua siellä enää käydä. Tämä on ok, koska kotihoitoon tottuneille lapsille päivä lapsiryhmässä olisi jo itsessään valtava muutos.

4. Käytä kantoreppua.

Laadukas, hyväksi todettu reppu on ehdottomasti yksi tärkeimmistä varusteistamme. Reppu on paljon vaunuja kätevämpi lentokentillä ja kapeilla kaduilla. On tärkeää, että lapsi on tottunut reppuun ennen reissua. Meidän kuopus on varmasti ollut enemmän kantoliinassa ja -repussa kun vaunuissa, joten hän on tottunut reppumatkustaja.

5. Ole tarkka lasten mahatautien kanssa.

Me olemme olleet viime viikot kaikki täysin terveinä. Aluksi pienimmällä oli pari ripulia. Me veimme lapsen viimeistään seuraavana päivänä ripulin alkamisesta lääkäriin, jottei pieni lapsi pääse kuivumaan.

6. Anna lasten pakata omiin reppuihin lempilelujaan.

Meillä isommilla lapsilla on matkassa omat reput, joissa lelut kulkevat kätevästi mukana ja ne on helppo ottaa esille esimerkiksi lentokentän odotusaulassa.

7. Lahjonta on sallittua pitkillä lennoilla.

Periaatteenamme on että lennoilla rutiinit eivät päde ja kaikki keinot ovat käytössä. Yleensä herkuttelemme kohtuudella ja pyrimme pitämään välipalat säännöllisinä. Lennoilla tämä sääntö ei ole voimassa, vaan silloin lapset saavat surutta pieniä herkkuja. Ja pelata tietokonepelejä monta tuntia halutessaan.

8.Etsi mahdollisuuksien mukaan lapsille leikkiseuraa.

Me tapasimme vasta nyt melkein naapurissa asuvan yhdysvaltalaisen perheen, jolla sattuu olemaan myös kolme alle 6 -vuotiasta lasta. Leikkitreffit on jo sovittu ensi viikoksi!

9. Vältä turhaa kurjuuden näyttämistä, vastaa rehellisesti lasten kysymyksiin.

Me emme anna lasten katsoa täällä uutisia ja on tiettyjä paikkoja, mihin en lapsia veisi. Kuitenkin lapset ovat nähneet ihmisiä nukkumassa kadulla ja kyselevät esimerkiksi kodittomista ihmisistä. Pyrimme keskustelemaan asiasta lasten kanssa, mutta tämä ei ole aina helppoa. Miten selittää lapsille, miksi jotkut joutuvat asumaan kadulla tai miksi toisia lapsia lyödään jatkuvasti kotona?!

10. Anna tilaa ikäville tunteille

Lapset ovat kaiken kaikkiaan mielestäni sopeutuneet tänne hyvin. Välillä on kuitenkin päiviä, kun harmittaa ja on ikävä asioita Suomessa. Olemme keskustelleet, mitä teemme sitten kotiin palatessa ja mistä jutuista nautimme nyt täällä Nicaraguassa. Itku saa tulla kun siltä tuntuu.

Isi löysi tyttöjen kanssa pienen käsityöpuodin, josta tytöt valitsivat itselleen tänään hiuspannat. Näin edustavan kuvan meistä tytöistä nappasi keskimmäinen :)

Me olemme olleet kohta kaksi viikkoa ilman hanavettä. Onneksi öisin tai aikaisin aamulla on tullut sen verran vettä, että olemme saaneet aina kerättyä sitä talteen. Olemme oppineet tiskaamaan astiat mahdollisimman pienellä vesimäärällä, hakemaan vessanvetoveden ulkoa sankolla ja käyttämään pesukonetta täyttämällä sen vedellä ennen käynnistämistä. Kunnon suihkuun olisi kyllä kiva päästä, mutta muuten olemme tottuneet tähän(kin) tilanteeseen hyvin. Elämä on hyvää näin: jotenkin yksinkertaista, rauhallista, kiireetöntä. 

Raha, osa 3

Aina se on minulla ollut, ja aina tulee varmaan olemaan: kirjallinen ummetus nimittäin. Joskus se on kuitenkin tehtävä, joten ei muuta kuin vääntämään.

Kirjoitettu on jo asumiseen ja ruokaan liittyvistä kustannuksista. Kaiken kattavia ne eivät ole, eikä ole ollut tarkoituskaan. Olen halunnut antaa hintojen lisäksi jotain muutakin, mikä olisi lukijoille kiintoisaa. Tällä kertaa aiheena on eräänlainen kaatoluokka, eli palvelut/muut. Valuuttakurssi ć/€ ei juurikaan ole  muuttunut, ei ainakaan meitä suosien: 1 € ~ 33 ć.

Edellisen kirjoituksen ruoka oli sellaista, joka nautitaan pääasiassa kotona. Täällä olemme kuitenkin syöneet ulkona paljon useammin kuin Suomessa. Hintatason vaikutusta tähän ei voi vähätellä. Buffetissa käydessä lautasen hinta on vaihdellut 50 ja reilun sadan cordoban välillä. Koska annoskoot ovat luokkaa XL, niin kaksi lautasta riittää hyvin meidän porukalle. Valitsemalla enemmän kasviksia lautasen hinta on selkeästi pienempi. Pizzalla käynti on ollut viikottainen kohokohta lapsille. Normaalikokoinen peruspizza maksaa noin 150 ć. Olemme käyneet muutaman kerran syömässä myös ns. "paremmissa" paikoissa. Välillä on vaikea hahmottaa asioiden todellisia hintoja kun ympärillä on niin paljon puutetta. Eräässä ravintolassa tilasimme hintavan tuntuisen annoksen tyypillisiä Nica-ruokia ja juomaksi pari jääteetä ja pullovettä. Vasta pöytään tuotuna vasta ymmärsimme, että olimme tilanneet suuren tarjottimen täynnä kahta eri lihaa, kanaa ja chorizoa salaattipedillä, kulhot riisiä, salaattia, paputahnaa ja kastiketta sekä maissilettuja. Hintaa kokonaisuudelle tuli noin 600 ć ja annoksesta olisi riittänyt hyvin ruokaa ainakin neljälle aikuiselle.

Jos on ruokailu, niin kotona kuin ulkona, edullista niin kaikki ei ole. Polttoainelitra maksaa laadusta riippuen 30 ć:n molemmin puolin. Väli-Amerikassa tehdyt vaipat maksavat likimain 4 ć kappale, mutta Suomessakin tunnetut brändit kaksinkertaisesti (~ Suomen hinta). Kodinkoneet ja elektroniikka ovat täällä erityisen kalliita, koska täällä ei niitä tuoteta, vaan kaikki on rahdattu muualta. Kuulin myös, että Nicaraguassa ei olisi lainkaan satamia rahtialuksille, eli kaikki tuodaan maahan toisesta maasta joko kumipyörillä tai lentäen. Hyvä jääkaappi voi maksaa 19 000 ć, taulutelevisio (isohko) tai Nokian parempi kännykkä yli 20 000 ć. Hintoja vertailtaessa täytyy muistaa ne taloudelliset realiteetit, joissa ihmiset täällä elävät. Niin, ja se Sveitsiläinen juusto, 250 ć/libra.

Suomessa me olemme tottuneet niin toimivaan internettiin, puhelinliittymiin sekä televisioon. Netti oli selkeä hankinta. Ensin kokeiltiin paikallista, kehuttua 3G -verkkoa. Aloituspaketin hinta  reilu 200 ć ja kuukaudeksi muutama giga tiedonsiirtoa. Parin päivän kokeilun jälkeen tämä hylättiin, koska ei toiminut missään, mitenkään. Huvittavaa oli myös se, että jatko kuukaudet olisivat olleet hinnaltaan nelinkertaisia... jopa asiakaspalvelija neuvoi hankkimaan uuden kortin kun vanhasta loppuu tehot. Kun kerran on televisio, niin on siinä oltava jotain katsottavaakin. Ilman mitään lisäkanavia, meillä olisi katsottu noin viittä kansallista kanavaa, joista ei juuri lapsille sopivaa ohjelmaa tule. Puolivahingossa ohi kulkeva henkilö myi Annille kaapeli-tv paketin hintaan 290 ć/kk. Sen jälkeen on ollut reilut 100 kanavaa, joissa 11 lasten-, 10 urheilu- ja muutamia englanninkielisiä kanavia, joita meillä pääasiassa katsotaan. Urheilutarjonnassa on muun muassa Mestareiden liiga (6 matsia per kierros), UEFA -cup (vai mikä se nyt on?!), NFL (3-4 peliä viikossa), NBA (kunhan alkaa), F1, Baseball (ei kiinnosta...), nyrkkeilyä, UFC, La Liga, Bundesliga, Serie A, Ligue 1 ja paljon muuta niin Euroopasta kuin koko Amerikan mantereelta.

Aki

Tulvan jälkeen

Nyt on viisi päivää tulvasta. 21 kotia sortui ja näille perheille on järjestetty väliaikaismajoitusta. Aina kun taivaalla on tummia pilviä, täällä pelätään rankkasateita ja uutta tulvaa. Eilen olimme pitsalla, ukkosti ja satoi kaatamalla. Kuulema yleinen hälytyssireenikin oli soinut, mutta me emme kuulleet sitä.  Tällöin joen pinta oli taas noussut merkittävästi, mutta onneksi vältyttiin tulvayön kaltaiselta katastrofilta.

Kun sataa paljon, meille ei tule vettä. Me olemme olleet nyt muutaman päivän ilman vettä lukuunottamatta puolikasta päivää, jolloin keräsimme vettä talteen ja pesimme koneellisen pyykkiä. Tilanne on meillä hyvä, sillä sankovedellä saamme pestyä itsemme, astiat ja vedettyä vessan. Huomenna on alettava käsipyykille mikäli vettä ei tule.  Kovin montaa päivää meidän vesivarastot eivät riitä, joten toivomme edes muutamaa tuntia, jolloin voimme täyttää varastomme.

Tiskivetemme. Nämä pullot toimivat myös oivallisina käsipainoina :)

Voi kunpa ei sataisi rankasti, sillä tällä hetkellä seuraukset saattaisivat olla hyvinkin surulliset täällä Matagalpassa. Vaikka tilanne ympärillä on monella tapaa kurja, niin meillä raikuu tällä hetkellä nauru lasten pelatessa polttopalloa. Pieninkin kovasti mukana tallustaa ja höpöttelee innoissaan parisanaisia lauseitaan.

Anni

vedenkeruu

Meillä oli hiukan levoton yö. Lapset nukkuivat hyvin, me aikuiset emme niinkään. Satoi vettä. Vesiputket korisivat, hetken aikaa saimme vettä hanasta. Veimme sangon ulos kerätäksemme hiukan vettä talteen. Tältä sanko näytti aamulla.

Meillä ei ole taaskaan vettä, mutta olimme iloisia, että sanko oli tyhjä. Ehkä ihmisillä joenvarrella oli helpompi yö. Ja me miehen kanssa heitimme aamulla yläfemmat, saimme sentään yöllä vedettyä vessan.

Anni

Toiveena sateeton yö

Täällä on sadekausi, joten ei ole yllättävää, että sataa. Sataa paljon. Sateet tulevat yleensä illalla ja yöllä. Viime yönä satoi rankasti ja kaupungin joki tulvi. Meille tämä merkitsi sähkökatkosta yöllä ja tämän päivän olemme olleet ilman vettä. Monille tämä merkitsi valvottua yötä veden lainehtiessa koteihin, joillekin menetettyä kotia muutamien talojen sortuessa.

Osa ihmisistä on selvästi peloissaan. Monilla joen varrella asuvilla ei ole paikkaa mihin mennä mikäli joki tulvii taas ensi yönä, toiset eivät vaan halua jättää kotejaan. Osa ihmisistä on hyvinkin rauhallisia, heillä on syvä usko ja luottamus Jumalaan. Tapahtuu mitä tapahtuu, asiat ovat Jumalan käsissä.

Tänä aamuna soitimme kauempana joen varrella asuvan lapsen kotiin, lähdimme katsomaan tuhoja ja tarkistamaan lähellä jokea asuvien lasten tilanteita. Vesi oli jo laskenut. Kohtasimme väsyneitä ihmisiä, näimme pari sortunutta seinää ja veden varassa pitkään hengestään taistelleen koiran. Toisella puolella kaupunkia tilanne on ilmeisesti pahempi. Kuuden Las Hormiguitasin lapsen kotiin vesi oli tulvinut, liinavaatteet olivat märkiä, osa kouluvihkoista ja vaatteista vesi oli vienyt. Muuten kaikki oli hyvin ja ihmiset kunnossa.

Joen tulviminen ei ole täysin poikkeuksellista, mutta tämän luokan tuhot ilmeisesti ovat harvinaisia. Ihmisuhreista minulla ei ole tietoa, ilmeisesti ihmiset olivat aikalailla ehtineet ulos sortuneista kodeista. Meillä on kaikki hyvin, asumme tukevassa talossa kaukana joesta. Omasta puolestamme ei tarvitse olla huolissaan, mutta ystävien ja lasten tilanne toki mietityttää. Voimme vaan toivoa, että ensi yönä ei sada.

Anni

Kaatopaikan lapset

Keskiviikko oli yksi mielenkiintoisimmista työpäivistä. Kävimme kahdella kaatopaikalla haastattelemassa lapsia erääseen lasten työntekoa selvittävään tutkimukseen. Paikalla oli muutamia ihan pieniä lapsia, joiden äitejä haastattelin. Yksi kysymyksistä oli, milloin nämä lapset ovat aloittaneet työnteon. Varsinaisesta työnteosta näiden 2 ja 3 -vuotiaiden kohdalla ei toki voida puhua. Äidit kertoivat, että he ovat olleet kaatopaikalla ihan vauvasta asti, siellä he kulkevat äitiensä kanssa ja heti kun kykenevät, niin auttavat vanhempiaan. Toinen kysymys oli, miksi nämä lapset tekevät työtä. Tämä oli selvästi vaikea kysymys monille äideille. Monilla ei tuntunut yksinkertaisesti olevan vaihtoehtoa: äideillä ei ole muuta työtä, lapsilla ei ole muuta paikkaa olla. Tämä on yksi surullisimpia näkyjä, mitä olen täällä nähnyt.

Anni

Ilman vettä

Meille ei tule vettä. Tämä ei ole mitenkään tavatonta, mutta nyt olemme olleet jo yli puoli vuorokautta ilman vettä (okei, suurimman osan tästä ajasta vedimme sikeitä). Yllättäen kaikilla on ollut samaan aikaan ulostamisen tarve ja pönttö alkaa uhkaavasti täyttyä (ja haisee!), melkein kaikki astiat on likaisia, tukka rasvainen ja kädet pesemättä. Pienimmäisen pyllykin olisi kiva saada pestyksi. Tämä on osittain omaa tyhmyyttä, kun emme muistaneet täyttää vesiastiaamme vesikatkojen varalle. Juomavettä meillä sentään on (ja sitä saa onneksi kaupasta aina lisää), joten janosta ei ole tarvinnut kärsiä.

Tämä turhauttaa. Ja samalla harmittaa oma ärsyyntyminen. Monet elävät täällä taloissa, joissa näin sadekaudella vesi tulee sisään. Kaikilla ei ole kunnon suihkua. Monessa talossa ei koskaan ole lämmintä vettä. Mutta kun minä kolmen lapsen äiti olen tottunut Suomessa kaikkiin mukavuuksiin ja ilman niitä eläminen on välillä vaikeaa. Saako oma tilanne harmittaa, kun niin monilla on vielä paljon huonommin?

Tähän voisin laittaa kuvan tästä rasvaletistä tai likaisten astioiden pinosta, mutta en jaksa etsiä kameraa. Tänään näin, illalla jo ehkä paremmin.

Anni

Etkö sinä lyö lastasi?

Olen tainnut ennenkin todeta, että täällä asiat kysytään hyvin suoraan: Paljonko tienaat? Oliko lapsesi suunniteltuja? Onko sinut operoitu? Hiukan ensin mietin, että mitähän operaatiota tällä tarkoitetaan, kunnes asiayhteydestä asian hoksasin. Kyseinen ihminen oli juuri päivitellyt "suurperhettämme" .

Meiltä on myös kysytty ihmettelevään sävyyn, miksi toimme lapsemme tänne emmekä jättäneet heitä Suomeen, esimerkiksi isovanhemmille. Täällä on nimittäin  tavallista, että ainakin isä lähtee töiden perässä muualle, usein myös äiti. Lapsia hoitaa hyvällä tuurilla mummo, täti tai sisko. Huonolla tuurilla lapsi elää kadulla. Tosin tässä vaiheessa on syytä kysyä, mitä tuo hoitaminen käytännössä tarkoittaa. Lapsi saa kyllä usein tältä hoitajaltaan päivittäisen papu-annoksensa kera tortillaletun. Toiset (erityisesti isoäitien) hoivassa olevat saavat myös osakseen jonkinlaista rakkautta tai kiintymystä, moni lapsista ei. Minulle ajatus omien lasten hylkäämisestä on jotakin käsittämätöntä, täällä se taasen on melko tavallista.

Toinen asia, mitä minulta on kysytty on, ettenkö tosiaan koskaan lyö lapsiani. Lasten lyömisen ja perheväkivallan tavanomaisuus on jotain järkyttävää. 21 -vuotiaan lapsettoman työkaverini mielestä täällä vaan täytyy lyödä, koska lapset eivät muuten tottele vanhempiaan. Tekisi välillä mieli kysyä näiltä lapsiaan läpsiviltä vanhemmilta, oletteko kokeilleet edes joskus antaa aikaa lapsillenne, vaikka leikkiä tai pelata yhdessä? Tai kysyä, miten lapsillanne menee? Olenkin kyllä kertonut, että en hyväksy lasten lyömistä ja uskon, että lapsia pystyy kasvattamaan muutenkin.

On aivan aiheellista kysyä, onko edellinen edes mahdollista? Eräänä päivänä lounastauollamme työkaverini lähes väittelivät siitä, onko äideillä täällä oikeasti mahdollisuutta viettää aikaa lastensa kanssa. Toisaalta oltiin sitä mieltä, että se on hyvin vaikeaa, koska täytyy tehdä hyvin pitkää päivää, jotta rahaa rittäisi edes peruselämiseen. Suuri  osa oli onneksi sitä mieltä, että se on kyllä mahdollista, joskin vaikeaa. Että aina äideillä on jossain vaiheessa pieni hetki kysyä lasten kuulumisia, jutella koulupäivästä tai olla hetki yhdessä.

Mielenkiintoinen tilanne tähän lasten lyömiseen liittyen kävi viime viikolla, kun olimme käymässä yhdessä kodissa, jossa oli pienimmäisemme ikäinen tyttö. Tyttö tuli kiinnostuneena tutkimaan laukkuani, jolloin hänen äitinsä totesi :"Lopeta se tai täti lyö sinua!" Olin niin järkyttynyt tuosta kommentista, että en aluksi oikein osannut sanoa mitään. Myöhemmin kyllä selitin, että Suomessa ei ole hyväksyttävää lyödä lapsia, enkä sitä itsekään tee. Vähän myöhemmin tämä pieni tyttö tuli läpsimään lapsiani. Häntä kiellettiin tästä ja rangaistukseksi... lyötiin! Jotenkin tämä tilanne osoitti konkreettisesti, miten väkivallan kulttuuri opitaan vahvasti jo kotona. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan kampanjoidaan, mutta kuitenkin tunnutaan ajateltavan, että lapsia saa lyödä, jos he eivät muuten tottele. Yleisesti ajatellaan, että vanhempia tulee kunnioittaa, eikä lasten kiukuttelua siedetä.

Suuri syy vanhempien välinpitämättömyyteen on vahinkolapset. Sen lisäksi että monet teinit tulevat raskaaksi vahingossa, niin käy myös monille aikuisille joko väkivallan tai tietämättömyyden vuoksi. Eräskin Las Hormiguitasin äiti on myöntänyt vaikeuden rakastaa ei -toivottua lastaan. Toisaalta aika ymmärrettävää, mutta samalla kamalan surullista.

Tämä kaikki on niin kovin surullista, itsensä tuntee jotenkin kovin voimattomaksi näiden asioiden edessä. Täällä esimerkiksi opettajatkin saattavat lyödä lapsia, eikä asialle oikein kuulema voi tehdä mitään. Suomessa ainakin on tahoja, jotka voivat ja joilla on velvollisuus puuttua väkivaltaan (kiusaamiseen): opettaja, rehtori, poliisi, lastensuojelu, oikeusasiamies ja lapsiasiavaltuutettu...

 Tänään pidän vapaapäivän, lähdemme jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen viikonlopuksi rentoutumaan. Ehkäpä aurinko, meri, hyvä ruoka ja omien lasten riemu auttaa hetkeksi rentoutumaan ja muistamaan ne hyvät asiat, mitä täkäläisten lasten kanssa olen täällä saanut kokea. Ja kuitenkin, vaikka lapsilla täällä on usein hyvin vaikeaa, niin Las Hormiguitasissa kuuluu tänäänkin lasten nauru ja leikin riemu.

Anni

(melkein) kaikkeen tottuu

1. Heittämään käytetyt vessapaperit roskikseen.

2. Käymään työpaikalla (ja välillä muuallakin) vessassa ilman valoa.

3. Hakemaan töissä vessan huuhteluveden sangolla läheisestä hanasta.

4. Kadulla vaeltaviin kulkukoiriin.

5. Tapahtumien alkamiseen poikkeuksetta myöhässä.

6. Sähkökatkoksiin kesken iltapalan (ei onneksi enää nykypäivänä ole kovin yleisiä).

Hieman jännittävää...

7. Ruoan haalimiseen eri paikoista: vihannekset kärrymyyjiltä, kala kiertävältä kalakauppiaalta, välipala leipomosta, maito supermarketista...

8. Siihen, että harvoin mihinkään on kiire. On aikaa olla yhdessä.

9. Syömään myslin mangon ja ananaksen kanssa marjojen sijaan.

10. Kulkemiseen taksilla, jonka saa helposti suoraan kadun varresta.

11. Siivoamiseen imurin sijaan harjalla ja luutulla.

12. Tekemään ruokaa lähinnä kaasuliettä käyttämällä (en edelleenkään ole täysin sinut kaasu-uunin kanssa!)

13. Siihen, että juuri kukaan ei koskaan soita. Tekstiviestejä sen sijaan saa päivittäin -omalta puhelinyhtiöltä.

14. Siihen, että televisiokanavia on noin sata, lastenkanavia kymmenkunta.

15. Siihen, että bussissa kuljetetaan vaikka mitä -kaikenlaisia kauppatavaroita ja eläviä kanoja.

16. Lasten läpsimiseen kaduilla ja kodeissa. Se ei enää yllätä (tottua ei voi).

17. Siihen, että ostoksia tehdessä kassalla ei useinkaan ole antaa vaihtorahaa.

18. Siihen, että läheskään kaikki lapset ei käy koulua.

19. Saunattomuuteen (tosin viisi ihmistä pienessä puhelinkopissa melkein käy saunasta).

20. Suklaan kalliiseen hintaan.

21. Siihen, että juomavesi haetaan kaupasta (tai tilataan kotiovelle).

22. Olemaan sisällä usein kengät jalassa.

23. Maksullisiin leikkipuistoihin.

24. Kalterein suojattuihin koteihin.

25. Kerjäläisiin.

26. Liikkumiseen ilman vaunuja, ruokailuihin ilman syöttötuolia.

27. Tulemaan toimeen pienellä määrällä tavaraa (viiden ihmisen päivittäiset käyttötavarat mahtuvat neljään matkalaukkuun).

28. Seinillä vilistäviin liskoihin ja muurahaisiin.

29. Tuntemattomien suoraviivaisiin uteluihin henkilökohtaisista asioista.

30. Kierrättämättömyyteen.

31. Remonttimiesten työskentelyyn 'takapihalla' 7-17.

32. Uloslähtemisen helppouteen: paita, housut, kengät.

33. Televisiouutisteen seuraamattomuuteen.

34. Lähes täydelliseen maidottomuuteen. (Aki!)

35. Pieniin kioskeihin ja myymälöihin 'muutaman metrin' välein.

36. Osoitteiden epämääräisyyteen.

37. Kymmeneen erilaiseen avaimeen kymmeneen talossa olevaan oveen.

38. Mainosautojen ämyreistä kovalla äänellä pauhaaviin mainoksiin.

39. Yöllisiin ääniin: kukonlaulu, juhliminen, ilotulitus, ...

40. Viereisestä kahvipaahtimosta kuuluvan myllyn hihnan ulinaan (tai sitten ei).

41. Elämään ilman lenkkimaastoja ja viikottaisia hikilenkkejä.

42. Syömään ruisleivän sijaan täysjyväsämpylöitä.

43. Elämään ilman omaa pihaa ja pihatöitä.

44. Herkutteluun smoothieilla.

45. Siihen, että aina on lämmin.

46. Upeisiin maisemiin.

47. Roskiin kadulla.

48. Lastemme saamaan päivittäiseen huomioon.

49. Kadulla työskenteleviin lapsiin.

50. Aikaisiin aamuheräämisiin, väsyneisiin iltoihin (rytmi on täällä toista tuntia Suomea aikaisempi).

Anni & Aki

Mitä opettaa? Miten opettaa? Miksi opettaa?

Luin tänä aamuna KEPAn nettisivuilla olevan, Miina Supisen kirjoittaman kolumnin koulutuksesta. Olen miettinyt hyvin samoja asioita täällä Nicaraguassa koulutuksen parissa työskennellessä. Kehitysyhteistyössä kuulee usein puhuttavan koulutuksen tärkeydestä, miten koulutetut ihmiset pystyvät löytämään paremman työpaikan, ottamaan kantaa asioihin ja vaikuttamaan epäkohtiin. Olen ehdottoman samaa mieltä tästä, mutta mitä jos lapset käyvät koulua, jossa (minun näkökulmastani) voisivat oppia paljon enemmänkin kun tällä hetkellä oppivat. Tai eivät ainakaan opi kunnolla niitä perustaitoja, jotka ovat tärkeitä. Myönnän, että minua usein turhauttaa, kun Las Hormiguitasin lapset käyttävät tosi paljon aikaa jonkin tekstin kopioimiseen tai nippelitiedon etsimiseen useista (usein yli kymmenen vuotta vanhoista) kirjoista. Lapset osaavat kyllä mekaanisen lukutaidon, mutta usein esittäessäni kysymyksiä huomaan, että he eivät ymmärrä lukemaansa.

Ensiksi on toki syytä kysyä, mitä sitten pitäisi oppia? Mitkä taidot ovat tärkeitä Suomessa ja Suomen työelämässä? Mitkä täällä Nicaraguassa? Tietyt perustaidot ovat aika yleismaailmallisia, mutta on tiettyjä kulttuurisidonnaisia tietoja ja taitoja. Minun mielestäni näitä yleismaailmallisia tietoja on lukeminen(ei vain mekaaninen lukeminen, vaan myös luetunymmärtäminen), kirjoittaminen, laskeminen, looginen ajattelu, etiikka, tiedon etsiminen ja tietty kriittisyys. Joku toinen voi toki olla eri mieltä näistä. Täällä machismo on tavallista ja perhetilanteet monesti hyvin hankalia. Lähes kaikki Las Hormiguitasissa nimettömään kyselyyn vastanneet lapset toivoivat muutosta perhetilanteeseensa. Las Hormiguitasin työntekijöiden mukaan useat äidit jättävät lapsensa, perheväkivalta on tavallista eikä vanhemmilla ole usein aikaa lapsilleen. Jonkinlainen "perhekasvatus" olisi täällä erityisen tärkeää. Teiniraskaudet ovat täällä hyvin yleisiä, joten myös seksuaalikasvatus kouluissa olisi mielestäni tarpeen. Las Hormiguitasissa nuoret saavat seksuaalikasvatusta, mutta yleisesti yhteiskunnan ajatusmalli näissä asioissa on melko vanhanaikainen, asioista ei haluta puhua nuorten kanssa. Myös ympäristön tila on täällä monessa suhteessa huono, ja roskaaminen todellinen ongelma. Jos saisin päättää, tehostaisin ehdottomasti koulujen ympäristökasvatusta. Movimiento Comunalilla on käynnissä Oulu-Matagalpa -seuran kanssa yhteistyössä toteutettu hanke Ympäristöä suojelevat nuoret. Hankkeessa tehdään yhteistyötä koulujen kanssa. Hanke on käsittääkseni monessa suhteessa hyvin toimiva ja toivoisin vastaavia työtapoja käytettävän kaikissa kouluissa.

Yksi oleellinen kysymys on Miksi oppia? Monet vanhemmat ei halua tukea lapsiaan ammatillisessa koulutuksessa vaan kokevat, että peruskoulu riittää. Minun oli aluksi vaikea ymmärtää tätä. Olen aina pitänyt koulutusta itsestäänselvänä asiana, ihmisen nyt vaan pitää oppia ja opiskella. Mutta miten perustella koulutuksen tärkeys ihmisille, jotka eivät ole käyneet koulua (tai jos ovat, niin huonolaatuista sellaista), eivät osaa lukea, eivätkä näe koulutuksen etuja? Nyt minun on helpompi ymmärtää näitä vanhempia, vaikka silti olen heidän kanssaan eri mieltä. Mitä jos perheessä tarvitaan yhden ihmisen lisäpalkka, jotta saadaan ruoka pöytään? Eikö silloin toisaalta ole järkeenkäypää lähettää nuori kadulle myymään ja tienaamaan edes muutama cordoba sen sijaan että tuettaisiin hänen opiskelujaan? Monesti näkökulma painottuu nykyhetkeen, ei välttämättä osata tai haluta ajatella tulevaisuutta. Monet Las Hormiguitasin entisistä lapsista ovat kuitenkin oivallisia esimerkkejä siitä, miten koulutuksen avulla on noustu köyhyydestä.

Täällä olen joutunut pohtimaan myös omaa opettajuuttani. Esimerkiksi sitä, mitä ja miten opettaa englantia (englanti ei ole koskaan ollut vahvuusalueitani, enkä ole perehtynyt erityisesti kielten opettamiseen) lapsille, joiden opiskelutaidot eivät aina ole kunnossa, jotka eivät ole opiskelleet vieraita kieliä eivätkä välttämättä koskaan pääse käyttämään englantia. Miten ja mitä opettaa, kun tukena ei ole opetussuunnitelmaa tai oppikirjaa. Ensiksi miten motivoida lapset opiskelemaan uutta kieltä? Onko heidän pakko opiskella, jos eivät halua? Olisiko joku muu asia/aine hyödyllisempi? Tosin lastenkeskuksessa ei toki kyse ole aina hyödyllisyydestä, vaan paljon myös hauskanpidosta ja yhdessä tekemisestä. Tässä olen päätynyt siihen, että paras keino on keskittyä suulliseen taitoon, opiskella kuvien/leikkien kautta ja antaa paljon positiivista palautetta. Vaikka tiedän olevani oikeilla jäljillä, niin silti olen hyvin epävarma. Eikös minun pitänyt osata opettaa? Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi lapset eivät halua osallistua?

Miten sitten ratkaista tätä asiaa? Miten kehittää koululaitosta? Minusta tuntuu, että minun pitäisi osata ottaa kantaa, antaa järkeviä vastauksia. Joskus vaan tuntuu, että ratkaisut ovat vaikeita ja tietyt ajatusmallit niin syvällä, että niitä on vaikea muuttaa. Tärkeää on lisätä opettajien työn arvostusta, pienentää ryhmäkokoja, parantaa opettajien koulutusta, opettaa pedagogiikkaa, lisätä reflektointia (taitoa arvioida omaa työtä) ja maksaa opettajille edes hiukan parempaa palkkaa. Nicaraguassa opettajien palkat ovat hyvin matalia verrattuna esimerkiksi muihin Keski-Amerikan maihin. Mutta miten saada kehitysmaan päättäjät ymmärtämään tämä, tai onko heillä edes intressejä puuttua asiaan? On kuitenkin syytä muistaa, että Nicaraguan historiasta löytyy myös hienoja esimerkkejä koulutuksen saralta. Vuonna 1980 toteutettiin lukutaitokampanja. Tällöin viidessä kuukaudessa yli 400 000 yli 10 -vuotiasta nuorta ja aikuista oppi lukemaan. Tällöin rakennettiin paljon kouluja myös köyhälle maaseudulle ja mahdollistettiin koulutuksen eri tasoille osallistuminen kaikille ihmisille riippumatta yhteiskuntaluokasta tai taloudellisesta tilanteesta.

Yksi asia, mihin olen kiinnittänyt huomiota on palautteen anto. Yleisesti kodeissa, kouluissa ja Las Hormiguitasissa lapsille mainitaan epäonnistumisista, poissaoloista ja vääristä vastauksista. Voisiko tiukan kysymyksen "Miksi et ole käynyt aikoihin?" muuttaa toteamukseen "Olen iloinen, että tulit!"? Voisiko ainakin joskus kritiikin ja oppimattomuudesta mainitseminen sijaan iloita yhdessä lapsen kanssa onnistumisesta ja uuden oppimisesta, vaikka taito olisi miten pieni ja "vähäpätöinen" tahansa. Tärkein asia opiskelussa on mielestäni motivaatio ja uskon, että motivaatiota olisi helppo lisätä positiivisella palautteella, yhdessä onnistumisesta iloitsemisella -oltiin sitten Suomessa tai Nicaraguassa.

Anni

Työkuulumisia ja retki San Ramoniin

Las Hormiguitasissa työskennelleet saksalaiset vapaaehtoiset ovat jo palanneet Saksaan, joten ainakin teoriassa minun työmääräni on lisääntynyt. Läksyissä auttamisen ja Liikkuvan koulun lisäksi vastuualueitani on englannin, ATK:n ja käsitöiden opettaminen. Todellisuudessa meille on sattunut pariin viime viikkoon kaksi vapaapäivää ja varsinkin aamupäivisin lapsia on tullut lastenkeskukseen vain vähän. Toinen vapaapäivä oli Matagalpan suojelupyhimyksen neitsyt Merceden kunniaksi. Tällöin pitkä kulkue kulki juuri ikkunamme alta, jolloin meillä oli mahdollisuus ihastella tapahtumaa ja katsella kadun hyörinää suoraan kotiovelta (ja kun kyllästytti, niin saattoi siirtyä hetkeksi lastenohjelmien pariin, aika kätevää!)

Kulkueen pienimpiä tanssijoita

Las Hormiguitasin viikkokokouksessa päätimme kysyä lapsilta syytä erityisesti aamupäivien vähäiseen aktiivisuuteen ja suunnitella yhdessä heidän kanssaan loppuvuoden tapahtumia. Olimme kutsuneet perjantaiaamuksi kaikki lapset Las Hormiguitasiin ystävälliseen tapaamiseen (tämä kuulosti paljon paremmalta kun yleinen keskustelu, eikö?!). Lapset lukivat lukusalissa yhdessä kirjoja, heille kerrattiin Las Hormiguitasin säännöt, katsottiin kaikkien osallistumisaktiivisuutta ja käytiin läpi tämän hetken haasteita. Lopuksi lapset täyttivät yhdessä pareittain pienen kyselyn liittyen lasten toiveisiin ja tilanteeseen. Lisäksi kaikille oli tarjolla paikallista riisipapumuhennosta, Gallo Pintoa. Suunnittelimme myös minun läksiäisten ajankohtaa. Läksiäiset päädyttiin pitämään 2.12. perinteisen Purísima -juhlan yhteydessä. Tavallisesti Purísima -tilaisuus olisi ollut vasta seuraavalla viikolla, mutta sitä päädyttiin aikaistamaan, jotta saan olla mukana. En tiedä, mitä tuo perinne sisältää, mutta mielenkiinnolla odotan päivää. Hiukan harmittaa, etten muistanut ottaa kameraa mukaan, sillä niin hauskoja kuvia päivästä olisi saanut lasten suunnitellessa innoissaan yhteen ääneen lukukauden päättäjäisiä. Saatte siispä tyytyä retkikuviin tältä päivältä.

Kuopus ihmettelee vapaana kulkevia kanoja ja kukkoa

Tällaisia "naava"puita ihastelimme 

Olimme kuulleet, että noin 12 kilometrin päässä sijaitsevaan San Ramonin kuntaan pääsee taksilla alle eurolla / henkilö (20 cordobaa). Meillä on jo pitkään ollut suunnitelmissa käydä tarkistamassa tuo pieni lähikylä. Niinpä tänään suuntasimme lyhyelle retkelle bussin sijaan taksilla. Emme oikeastaan tienneet tarkkaan, millaiseen paikkaan olemme menossa, joten mielenkiinnolla odotimme, mihin taksikuski meidät jättää. Olimme etukäteen ajatelleet, että jos väsy iskee, niin ainahan voimme ottaa pian taksin kotiin. Meillä oli kuitenkin mainio retkipäivä! Paikka oli tosiaan pieni, mutta se ei haitannut. Ainakin minä tykkään enemmän näistä pienistä kylistä kun suurkaupungin vilinästä. Kävimme katsomassa keskuspuistoa, kävelimme hetken kaduilla ja ostimme munkkeja evääksi. Tämän jälkeen päätimme alkaa etsiä ruokapaikkaa. Koska lounasaikamme viideltä heränneen lapsen kanssa oli paikallisille hyvin aikainen, oli moni paikka vielä kiinni. Pienen kävelymatkan päästä löysimme kuitenkin kivan ravintolan, jossa ruoka oli herkullista. Tänään taas mietin, miten paljon helpompia ravintolareissut ovat nyt kun tullessa tänne vajaa neljä kuukautta sitten. Pieninkin syö jo melkein kaiken itse ja isommat ovat yleensä tosi reippaita. Vähän matkan päässä ravintolassa pienen kukkulan päällä oli näköalatorni. Kysyimme lapsilta, haluavatko he kiivetä sinne. Myöntävän vastauksen saatuamme lähdimme kapuamaan rinnettä ylös; pienimmäinen rintarepussa ja isommat omin jaloin. Kyllä olivat lapset taas reippaita ja saimme ihailla upeita maisemia. Terveisiä vaan ukille ja mummolle Suomeen, että suunnittelimme jo ensi kevääksi Pisatornin valloitusta!

Anni

Tyttöjen juttuja

Täällä on tapana sanoa ja kysyä asiat suoraan. Minä sain viime viikolla töissä kuulla, että kyllä äitienkin kannattaa panostaa ulkonäköönsä. Miehet kuulema tykkää sellaisesta. Myönnän, että en ole ollut hehkeimmilläni. Pienimmän heräminen viiden ja kuuden välillä yhdistettynä allergian (?) vuoksi erittäin kuivaan silmänympärysihoon on kieltämättä saanut minulle aikaan aikamoiset silmäpussit. Ilmeisesti päivittäistä ripsaria, meikkivoidetta ja hiusten harjausta ei pidetä täällä riittävänä panostuksena.

Päätin viedä esikoisen parturiin, sillä hän alkoi olemaan aikamoinen peikkotyttö. Osittain töissä käydyn keskustelun innoittamana keksin samalla, että otetaan kunnon tyttöjen hemmotteluhetki ja laitetaan kynnet kuntoon. Olen Suomessa ollut kauhean huono käyttämään kauneudenhoitopalveluja -jotenkin liian pihi sellaiseen. Voi miten me tytöt nautimmekaan tästä yhteisestä hemmotteluhetkestä. Neiti 5 v. oli kovin kiinnostunut ja kyseli jatkuvasti, miksi mikäkin asia tehdään. Ja kovin ylpeä tuo neiti on uusista violeteista kynsistään. Uusille kynsille ja tukan leikkuulle tuli hintaa yhteensä viitisen euroa. Voitte uskoa, että teemme tämän toistekin. Kävimme lisäksi hiukan ostoksilla ja juoksimme käsikädessa vesisateessa, naurusta lähes tikahtuen. Minun rakas iso tyttöni <3

Tytölle kahta eri violettia, äitille luonnollisen vaaleaa. Ehkä ensi kerralla uskallan jo kokeilla jotain räväkämpää. Tai ainakin pieniä kukkia.

Anni

Raha, osa 2 ruoka

Useimmat minut tuntevat tietävätkin vastauksen jos minulta kysyy, että mitä mielessä: no ruoka tietenkin! Kun päätyönä on olla kolmen alle kouluikäisen mukulan hoitaja, niin iso osa arjesta kuluu ruoan ympärillä miettien, mitä söisi, mistä sen ostaisi ja paljon se maksaa. Muistutuksena kirjoituksessa käytetty rahayksikkö on NIO, eli Nicaraguan cordoba ja 1 € ~ 33 - 35 cordobaa (ć). Tämän lisäksi on hyvä huomata, että täällä painomittana on libra (pauna), 1 lb ~ 450 g.

Mistä sitä ruokaa sitten saa? Tämä oli aivan oikeasti mieltä askarruttava asia kun ruoan hankinta kotiin ensimmäisen kerran oli ajankohtaista. Ensimmäiset ruokaostokset suuntautuivat läheiselle torille (mercado, matkaa noin 6 korttelia). Tämä tori on pienin kaupungin kolmesta torialueesta. Kuitenkin valikoima siellä oli minulle aluksi yllättävän kattava. On monen sorttisia kasviksia ja hedelmiä, on riisiä, pastaa ja papuja. Sieltä saa myös jauhe-/lihaa, kanaa, kastikkeita, tortilloja, mausteita. Lisäksi esimerkiksi vessapaperia, tulitikkuja ja vaikkapa huonekasveja. Hintataso länkkärille on useimpien tuotteiden kohdalla erittäin edullinen, seuraavassa muutamia esimerkkejä. Banaani 10 ć/12 kpl, peruna ~13 ć/lb, ananas ~30 ć (hawaiana, iso), avokado 5 ć, tomaatti 15 ć/lb, jauheliha 33 ć/lb, kananrintafilé ~55 ć/lb. Edellä esimerkkejä ehkäpä eniten torilta ostamistani tuotteista. Oli toki paljon muitakin, mutta listasta tulisi mahdottoman pitkä, jos kaikki tähän laittaisi.

Erään torikassin sisältö: riisiä, perunoita, chiltomaa, avokado, ananas,
tomaattia, jauhelihaa, porkkana, sipulia ja valkosipulia.

Torilla en kuitenkaan ole käynyt pitkään aikaan. Syynä tähän on kärrymyyjät, jotka kulkevat enemmän ja vähemmän vaihtelevan tuotevalikoiman kanssa pitkin kaupungin katuja. Näitä kärryjä näkee päivän mittaan jokapuolella kaupunkia, mutta aina samat työntäjät tietyllä alueella. Arvatenkin samantapainen (epävirallinen) kartelli kuin Suomessa nuohoamisen kanssa. En ollut törmännyr näihin myyjiin asuntomme luona kunnes eräänä päivänä noin kaksi kuukautta sitten eräät myyjät olivat juuri talomme edustalla. Eipä muuta tarvinnut kuin kauppoja alkaa tekemään, niin selvisi, että hinnat ovat aivan samat riippumatta ostatko tavarat torilta vai kotiovelta. Siitä lähtien olen käynyt ko. torilla tasan yhden kerran. Näiltä myyjiltä olen lisäksi alkanut ostaa tuotteita, joita en aiemmin ollut tuntenut, mutta jotka nyt ovat keittiömme valikoimissa. Tällaisia ovat muun muassa chaya 5 ć/kpl (lausutaan ~šaija), platano 5 ć/kpl, sellainen jenkkifutiksen muotoinen 'kesäkurpitsa' 10 ć/kpl ja joitain muita, joiden nimiä en myöskään muista.

Eräs Suomesta kaipaamamme asia on leipä, niin ruisleipä kuin laaja valikoima muitakin leipiä. Täällä tavalliselle tallaajalle moni asia on nimeltään pan (leipä). Tähän kategoriaan laitetaan valkoinen vehnäpulla, kokojyväleipä (lisänimellä integral), koko joukko makeampia leipiä/pullia sekä jopa jonkinlaiset muffinin näköiset leivonnaiset. Suomalaisen käsityksen mukaisia leipiä täällä ei kahden ensiksi mainitun lisäksi paljon ole. Ei sillä, jos valikoima on suppeahko niin on myös hinta on vähäinen. Puhtaan valkoisen sämpylän saa hintaan 1 ć/kpl, kokojyvävaihtoehdon maksaessa 1,5 ć/kpl. Keksit maksavat koon mukaan 1-3 ć/kpl ja makeat leivät 3-8 ć/kpl. Näitä, ja hieman muita tuotteita myyviä leipomon myymälöitä (panaderia tai makeaan erikoistuneena reposteria) on huomattavan tiheään eikä muidenkaan tuotteiden hinta kovalta tunnu.

Vaikka ajatus pienmyyjien ja leipomoiden kautta ostetusta ruoasta on kannatettava, niin se ei kuitenkaan aivan riitä. Joitain tuotteita ei pienmyyjillä vain ole tai sitten joskus vain haluaa vaihtelua ruokiinsa. Tällöin on mentävä kauppaan (supermercado). Nämä 'superit' ovat kooltaan ja valikoimaltaan likimain S-marketin luokkaa, isompia ruokakauppoja täällä ei ole. Superissa on useampia vaihtoehtoja ja erikokoisia pakkauksia. Näistä kaupoista, joita meidän lähellä (matkaa < 6 korttelia) on neljä, ostamme sitä mitä muualta emme saa yhtä vaivattomasti. Esimerkiksi kananmunia ~3,5 ć/kpl, maitoa 22 ć/0,9 l, Nicaragualaista maustamatonta jogurttia 25 ć/ 490 g, paikallista suklaata ~50 ć/60 g tai vaikkapa kaurahiutaleita 17 ć/300 g.

Edellisten lisäksi on muutamia tuotteita, joita olemme löytäneet ja joita myydään vain tietyissä paikoissa, joten niitä ostetaan sitten sieltä. Mysliä vammaisten lasten koulutusta tukevalta järjestöltä 30 ć/227 g, 13 -vuotiaan pojan myymät välipalaherkut 5-6 ć/kpl, kiertävän kalakauppiaan tuore hammasahven 70 ć/lb tai pienet hunajamunkit tienvarsikauppiaalta 20 ć/pussi (4-5 kpl).

Aki

Eväsretki luolaan ja mielenkiintoiset kotikäynnit

Vielä reilut kymmenen viikkoa aikaa elää Lattarielämää. Yhtäkkiä aika tuntuukin lyhyeltä. Niin paljon nähtävää ja koettevaa, paljon toteuttamattomia suunnitelmia. Kaksi viikonloppua on tarkoitus viettää reissussa, lisäksi on pari lähikohdetta, mitä emme ole ehtineet nähdä. Ainakin yksi viikonloppua menee työkavereiden kanssa iltaa istuessa. Ja pitäähän Akinkin päästä ainakin kerran kaljalle, heh! Emme halua täyttää viikonloppuja retkillä, yksi suunniteltu meno per viikonloppu on lasten kanssa juuri sopivasti. Näin sadekaudella saa lisäksi varautua siihen, että jokunen viikonloppu meneekin sadetta pitäessä. Tämän ajatuksen siivittämänä suuntasimme tänään retkelle vajaan puolen tunnin päässä olevaan Las Cascadas Blancaan.

Saimme taksin lähes kotiovelta bussiasemalle. Siellä hyppäsimme tupaten täynnä olevaan bussiin. Lapsille onneksi yleensä aina löytyy istumapaikka, vaikka bussi olisi täynnä. Matkasta jännittävän teki viereisen miehen matkaseura: kaksi kanaa! Perillä meitä odotti mahtavat maisemat, vesiputous, perhosia ja luola, jossa pidimme eväshetken (perjantai on muodostunut pitsapäiväksi. Eilisen pitsa oli mainio matkaeväs) ja näimme jopa muutaman lepakon. Reilun parin tunnin jälkeen syötyämme vielä ravintolassa suuntasimme tienviereen odottamaan bussia. Bussia odotellessa isot lapset leikkivät: "Listo? Vamos!"(Valmiina? Mennään!) Ja juoksivat kovaa vauhtia pienen penkereen ylös. Uudestaan ja uudestaan. Kuopus keräsi äidille lehtiä.

Monenlasta kuljetusta olemme täällä nähneet, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme bussin katolla pari matkalaista istumassa. Ei taitaisi (tämäkään) kuljetusmuoto mennä Suomen liikennepoliisilta läpi. Loppupäivä menee siivotessa, kokatessa, lastenohjelmia katsellessa ja korttia pelatessa. Voi olla, että pelaamme myös pari peliä polttopalloa -se on lasten uusi suosikkileikki ja kotimme, entinen kuntosali, soveltuukin siihen erinomaisesti.

Kotona leikkimiseen vastapainoa tuo työ lastenkeskuksessa. Viime viikolla pääsin Las Hormiguitasin työntekijän kanssa kotivierailulle. Las Hormiguitasin henkilökunta haluaa tutustua lasten perheisiin. Lisäksi vierailujen tarkoitus oli muistuttaa äitejä heidän sitoumuksesta osallistua keskuksen siivoukseen kerran kuussa. Juttelimme yleensä ihmisten kanssa ovella, sisällä taisimme käydä vain parissa talossa. Nämä kotikäynnit ovat ehdottomasti olleet työni mielenkiintoisin, ja samalla tavallaan koskettavin osa. Suurin osa Las Hormiguitasin lapsista asuu pienissä peltitaloissa ilman juoksevaa vettä tai kunnollista käymälää. Monissa taloissa ei ollut varsinaista lattiaa, vaan savinen maa-alusta. Kokonaiset perheet asuivat yhdessä tai kahdessa huoneessa. Näiden tuttujen lasten hyvinkin alkeellisten asuinolojen näkeminen on koskettanut kaikista eniten. Se on taas saanut minut miettimään, miten erilaisissa oloissa nämä lapset elävät omiini verrattuna, miten erilaiset lähtökohdat saavat elämäänsä.

Tällä viikolla toinen työntekijä teki kotikäyntejä ja minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja lähdin mukaan. Nämä alueet ovat sellaisia, mihin en länsimaisena naisena yksin voisi mennä. Molemmat "oppaani" näissä slummeissa liikkuessa ovat olleet entisiä Las Hormiguitasin lapsia. Kulkiessa heidän kanssaan olen taas saanut tietää hiukan lisää heidän elämästään. Molemmat entisiä lapsityöläisiä, jotka nyt tekevät töitä samassa tilanteessa olevien lasten puolesta, jotka ovat vaikeista oloista huolimatta pärjänneet elämässään hienosti. Molemmat oivallisia esimerkkejä Las Hormiguitasin hienosta työstä.

Anni